RESTLESS – Ready To Go!
(Bluelight BLR 33 205 2)
En usko olevani kaikkein pätevin henkilö kirjoittamaan Restlessin uudesta levystä. Ei niitä aiempiakaan, pitkälti toiselle kymmenelle kertynyttä albumisarjaa ole tullut kovin paljoa kuunneltua. Työni puolesta olen niitä toki myynyt 80-luvun alkupuolelta saakka.
Kitaristi ja laulaja Mark Harmanin komennossa englantilainen nuorisoyhtye Restless on tehnyt jo nelikymppisen uran. Kansikuvaa jos vilkaisee, todennee nuoruuden olevan jo historiaa, mutta pääasia on, että mieli pysyy nuorekkaana ja nivelet kunnossa. Itse näin bändin ensimmäistä kertaa 80-luvun puolivälissä Tavastialla. Muistini (?) mukaan paikka oli melkoisen täynnä. Bändistä en juuri paljoa tiennyt, mutta tiesin sen olevan rockabilly-nuorison suosiossa. Neobilly oli tyylisuunta, johon se laskettiin. Niinpä mielenkiinnosta ja (tuolloin vielä kohtuullisen hintaisen) oluen perässä päädyin paikalle söpöjä rokkaripimuja tiirailemaan. Totuuden nimessä on myönnettävä, että Tavalla meni noihin aikoihin muutenkin keskimäärin viisi iltaa viikossa bändeistä riippumatta.
Tuolloin tuo rockabilly-scene alkoi olla hieman pirstoutunutta. Vastakkain olivat osittain neobillyn ja psykobillyn fanit. Asiaan perehtymättömille valistettakoon, että ensin mainittu tarkoitti rockabillyn pohjalta lähtevää uutta musiikkia, johon saatettiin ottaa moderneja vaikutteita vaikkapa sen ajan pop-musiikista. Jälkimmäinen taas otti vaikutteita punk-rockista ja esteettisenä puolena korostuivat kauhuelementit. Näistä pesäeron tekivät vielä rockabillybändit, jotka autenttisuutta ihaillessaan menivät äärimmilleen 50-luvun musiikkia, vaatetusta, soittimia ja vahvistimia palvoessaan. Nykyisin kaikki rajat lienevät hämärtyneet. Kuuntelijoille riittää se, että pitääkö bändistä tai sen esittämästä musiikista.
Restlessin uusi ”Ready To Go!” tarjoileekin monipuolisen kattauksen eri tyyleistä koostuvia kappaleita. Heti alkajaisiksi Love Like A Bullet iskee päälle, jos ei nyt moukarin, niin ainakin pesäpallomailan lailla. Sehän on kuin ZZ Topin boogieta hieman kevyempänä versiona. Heti perään syöksyvä ripeä rock’n’roll, nimikappale Ready To Go osoittaa, että ne aiemmin mainitut nivelet eivät ole ruosteessa. Vaikka levyn kaikki kappaleet ovat bändin omaa tuotantoa, ne eivät ole rajoittuneet yhteen muottiin. Reippaan rockabillyn ohella on sävyjä otettu mm. countrysta, 60-luvun alun popista, vanhasta britti-rock’n’rollista ja jopa lievästi jazzin puolelta. Esimerkiksi One Way olisi voinut kelvata Everly Brothersille tai olla Buddy Hollyn ns. hempeämmästä laulukirjasta. Sitä seuraava kohtalokas Hellbound taas olisi ollut omiaan vaikkapa Ricky Nelsonin, John Leytonin tai kotimaisen Agentsin ohjelmistoon. Sokerina pohjalla – eli viimeisenä kappaleena – on Harmanin säveltämä jazziin päin kallellaan oleva balladi If I Can Ever Let Her Go. Tämähän olisi sopinut vaikka Frank Sinatralle, Dean Martinille tai Elviksen armeijan jälkeisen ajan konsertteihin. Näin hienoon esitykseen tarvitaan tietenkin suomalaisvahvistusta ja tyylikästä yökerhopianoa soittaakin Whistle Bait -yhtyeestä tuttu Kim Drockila. Muina suomalaisvahvistuksina ovat muutamalla kappaleella olleet Pete Boy Salmi ja Bluelightin luottobasisti Mika Railo taustalaulajina. Basson sijaan Railo soittaa siellä täällä levyllä akustista kitaraa.
Ymmärsin jostain, että Restlessin miehistö on vuosien varrella vaihdellut, mutta tällä levyllä palannut 80-luvun kvartettikokoonpanoonsa. Voin olla väärässä, sillä kuten alussa totesin, en ole kovin tarkasti perehtynyt bändin vaiheisiin. Harmanin lisäksi onnistuneesti kortensa kekoon kantavat kitaristi Mick Malone, basisti Jeff Bayly ja rumpali Ben Cooper niin soittajina kuin säveltäjinäkin. Useampia kappaleita onkin tehnyt Cooper – ja Ihan sieltä parhaasta päästä vielä. Kuka ihme antaa rumpalin säveltää?!
Bluelight on ilkikuriseen tapaansa taas tehnyt jäynää levyjen ostajille. Vinyyli- ja cd-versioissa on vaihdettu kaksi kappaletta päittäin. Ostaja viettänee unettomia öitä miettiessään, kumman käy ostamassa. Fanaattisimmat tietenkin ostavat molemmat. Koska arvostelukappaleeni on cd, en pysty tässä asiassa neuvomaan. Sen verran osaan sanoa, että sääli vinyylin ostajia, kun jäävät paitsi hienoista country-lauluista Open Road ja Bid For Freedom. Mutta toisaalta en osaa sanoa voisivatko Here She Comes ja Gotta Get Out olla vielä parempia. Kaivakaa vaikka Googlesta, jos osaatte!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 6/2020)
