REMU PLAYS HURRIGANES – Live In Mariehamn ‘93
(Emsalö Music EMCD014)
No niin! Hurriganes-aihe ei tunnu hevillä loppuvan. Sehän on edelleen takuuvarma myyntitykki! Mutta onko tämä nyt sitten hyvä, vai onko tämä huono? Vaikea kysymys, sillä vastauksia on varmasti yhtä paljon kuin kuuntelijoitakin (tunnetusti ne, jotka eivät edes vaivaudu kuuntelemaan, vastaavat erittäin huono). Oma mielipiteeni (mikäli se ketään kiinnostaa) on vähän kumpaakin. Riippuu miltä kannalta sen ottaa.
Kun Hurriganes oli lopullisesti kuopattu 80-luvun lopussa, piti Remun saada pötyä pöytään. Hyvin menestynyt suomenkielinen projekti Remu & His All Stars osoitti hiipumisen merkkejä ja teki viimeisen keikkansa toukokuussa ’93. Vanha rahasampo oli tietenkin Hurriganesin nimen kaivaminen naftaliinista. Koska jonkinlainen häveliäisyys Remulla vielä oli, ei hän kehdannut ihan Hurriganesiksi vaihtelevia kokoonpanojaan kutsua. Remu Plays Hurriganes kuulosti luotettavammalta. Myöhemmin hän tosin on palannut käyttämään Remu & Hurriganes -nimeä.
Vaikka odotukset eivät olleet hirveän korkealla tämän ”ja taas kerran” Remu Plays Hurriganesin ilmestyessä, niin onhan se monin puolin ihan mainio tallenne. Vuonna ’93 Remu tuntuu olevan vielä vetreässä kunnossa. En tiedä mistä tämä Maarianhaminan live on löytynyt, mutta äänitys on vallan kelvollinen. Se oli yllätys, että bändi kävi Ahvenanmaalla, sillä sikäläisethän kuuntelevat ruotsalaista poppia. Toisaalta Hurriganes oli aikanaan erittäin suosittu myös Ruotsin puolella.
Keikkaohjelmisto koostui luonnollisesti Hurriganesin hiteistä. Poikkeuksena ovat vain intro, Peter Gunn -teema, joka sekin johtaa Hurriganesin Made In Swedeniin ja lopetuksena on Renegadesin Cadillac. Yllättäen tähän on säveltäjäksi laitettu alkuperäinen Vince Taylor. Suomalaisethan ovat olleet vuosikymmenet siinä uskossa, että kappale oli Renegadesin omaa tuotantoa.
Mukana ovat tietenkin Hurriganesin hitit Get Onista Bourbon Streetiin. On Do You Wanna Dance, Tallahassee Lassie, It Ain’t What You Do, Roadrunner, I Will Stay, Crazy Days, Keep On Knocking ym. Hassua, että My Only One loistaa poissaolollaan. No, se on ehkä parempi niin. Ei ”makeaa mahan täydeltä”.
No mikä tässä sitten mättää? Miksi en osaa olla varautuksetta innostunut? Bändi soittaa napakasti ja Remua vielä kiinnosti laulaa kappaleet suunnilleen niin kuin ne aikoinaankin menivät. Mutta mutta… tämä EI ole Hurriganes! Sen vielä ymmärrän, että Remu turvautui kakkosrumpaliin (Patti Patoila), sillä hänen soittorutiininsa ei ollut enää nuoruuden kunnossa. Mutta miksi ihmeessä bändissä on kolme kitaristia? Tarvitaanko tosiaan moista älämölöä paikkaamaan Albert Järvistä tai Ile Kalliota? Kyllähän Remun tuolloinen luottokitaristi Tatu Mannberg on sen verran pätevä, että olisi riittänyt yksinkin, vaikka mies välillä sortuu turhanaikaisiin tilutuksiin ja jonninjoutavaan efektien käyttöön. Hurriganesin salaisuus oli aikoinaan se, että vaikka trion soitto oli kuinka tanakkaa, sieltä löytyi aina ilmaa. Se sai raskaammankin rokin svengaamaan.
Sehän tässä ongelmana onkin, svengin puute. Esimerkiksi joku Well Ooh tai Crazy Days vedetään kuin juosten kusten. Alkujaan koukuttavat kitarariffit katoavat taustahälyksi. Remun ja Cisse Häkkisen yhteistyö oli aikoinaan niin taianomaista, että musiikki lähti lentoon. Nyt jäädään kaahaamaan ympäri kiitorataa. Yhtään vesitettyä tulkintaa I Will Staystä en haluaisi enää elämässäni kuulla, mutta se lienee turha toivo. Basisti Timo Mann laulaa ihan kohtuullisesti, mutta tunne puuttuu. Kun Remu vielä örisee omat lisukkeensa laulun päälle, häviää se vähäkin herkkyys. Tausta on kuin surumarssi Peltoniemen hautajaisista. Eikö kukaan uskalla toteuttaa I Will Staytä kuten se ”Roadrunner”-levyllä soitetaan. Ei sen niin vaikeaa pitäisi olla. Siinä on pelkistetty draaman kaari. Kieltämättä jo Hurriganesin keikkaversioissa kappale alkoi aikoinaan laimentua. Ja levyn päättävän Cadillacin olisi rauhassa voinut heivata saman tien. Kappaleesta on tyystin pois se punainen lanka, joka tekisi siitä tarttuvan. Nyt on tilalla vain epämääräistä kohellusta.
Mutta eihän tämä nyt huonokaan levy ole. Oh Rack rokkaa reippasti ja jouhevasti. Tätä kappaletta ei kai voi pilata millään. Sama pätee Bourbon Streetiin, vaikkakin yleisön laulatus ei kotioloissa niin kiinnostavalta kuulostakaan. Oowee-Oohla toimii erinomaisesti, paitsi että Mannin (?) stemmalaulut jättävät reippaasti toivomisen varaa. Erityismaininta Mannbergille, joka on ottanut soolossaan hienosti huomioon Albert Järvisen soolot 80-luvun alun live-esityksistä. Do You Wanna Dance on ihan hauska karibialais-mausteillaan. Hurriganesin esityksen magia siinä ei tosin välity. Oh Baby Doll on ihan hyvä, mutta ei sitä nähtävästi osaa kukaan muu kuin Ile Kallio soittaa sillä tarttuvalla intensiteetillä, joka teki siitä klassikon.
Roadrunner käynnistyy Mannbergin pitkällä kitaraimprovisaatiolla, vähän Jimi Hendrixin tyyliin. Mutta kyllä se jatkokin kelvollisesti kulkee. Vahvalle kitarariffille perustuva kappale toki kaipaisi vahvasti soitettua kitarariffiä. It Ain’t What You Do tuo kieltämättä mieleen Hurriganesin alkuaikojen kurittomuuden, jolloin bändi pelkästä mielijohteesta saattoi yhdistellä eri kappaleita huvikseen. Nyt keskellä kappaletta soitetaan pätkä Tutti Fruttia. Sen jälkeen seuraakin pitkä Blue Suede Shoes -jami, joka kuulostaa paikoitellen jopa rockabillyltä ennen kuin palataan taas perusjytinään.
Pakolliset ”räkärokit” Get On, Tallahassie Lassie ja Keep On Knockin’ pysyvät vauhdissa mukana, mutta kuulostavat valitettavasti vähän pakonomaisilta. Pitkitetyt introt Get Onissa ja Keep On Knockingissa ovat varmaan toimineet paikan päällä, mutta levyllä ne kuulostavat aavistuksen pitkäveteisiltä. Alkujaanhan näiden piti saada heti ensitahdista yleisö räjähtämään. Nyt sitä ”räjähdystä” joutuu odottelemaan, eikä sitä todellista hurmosta saavuteta, vaikka tempo olisikin kohdallaan. No, keikalla saattoi olla, että saavutettiin.
Mikä tässä nyt olisi yhteenveto? Kriittisille Hurriganes-diggareille tätä ei uskalla suositella kuin varauksella. Ns. perusfanille se lienee ihan hyvä lisä kokoelmiin. Remun palvojille se on tietenkin pakkohankinta. Jokainen voi itse päätellä, mihin ryhmään kuuluu. Tuskin tämä nyt totaalinen pettymyskään on.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 4/2021)
