RAY VERNON – All Wrays Lead To Rock – The Link Wray Connection
(Bear Family BCD17517)
Phil Dahlin laatima 18-sivuinen Ray Vernon -kansihistoriikki alkaa itsevarmoin sanoin: ”Serious talent ran deep in the Wray family” – ja oikeaanhan hän yleistyksessään pitkälti osuu. Wrayn perheen kolmesta musikaalisesta pohjoiscarolinalaisesta veljeksestä iäkkäin, Vernon oli syntynyt 1924, Link putkahti maailmaan 1929 ja neljä vuotta myöhemmin Doug. Soittelun ohella esikoista kiehtoi jo nuorena liike-elämä, Virginian Portsmouthissa hän perustikin 1950 oman taksifirmansa ja palkkasi myös Linkin sen listoille autoa ajamaan. Musiikkiharraste kyti silti kaiken aikaa heidän mielissään, joten sisaruskolmikko yhdessä serkku Brentley ”Shorty” Hortonin ja steelkitaristi Dixie Nealin kanssa perustivat hillbillyä ja kantria esittäneen bändin, jota kutsuttiin tilanteesta riippuen mm. The Lazy Pine Wranglersiksi tai Lucky Wray & The Palomino Ranch Gangiksi. Kun manageri Bob Nealin veljeä Dixietä lukuun ottamatta ryhmän muut jäsenet muuttivat paikallissukseen innoittamina Washingtoniin, DC:hen, he onnistuivat neuvottelemaan itselleen artistisopimuksen teksasilaisen Starday-merkin kanssa. Solistista vastuuta enimmäkseen kantaneen Linkin sairastuttua tuberkuloosiin ja menettettyä ainakin toviksi lupansa laulaa, otti Vernon puolestaan hänen paikkansa ensilevytyksillä. Tämä johti pian soolodiiliin Cameo-merkillä, jonka seurauksena 33-vuotiaasta ”Ray Vernonista” lähdettiin leipomaan valtakunnan listoille uutta teini-idolia kesällä 1957. Sellaista hänestä ei koskaan laulajana kehkeytynyt, vaikka yritystä riitti ja Cameota pyörittäneet hittinikkarit Bernie Lowe ja Kal Mann tekivät kaikkensa kirjoittaessaan kiinnitykselleen pop-kelpoista materiaalia. Mm. kuorotaustainen kantriballadi Remember You’re Mine olisi voinut hieman aikuisempaan makuun kelvatakin, ellei Pat Boone olisi näpistänyt kappaletta coveroitavakseen. Ollessaan itse laina-astialla Vernon versioi pätevästi esim. Hank Williamsin Window Shoppingin sekä Tony Savonnen ja Joe Saracenon alkujaan levyttämän höntin stroll-tanssinumeron The Freeze, mutta jokin oli silti menestyksen tiellä.
Kun vuorostaan Link Wray päästettiin vuonna 1958 Cadence-yhtiön kirjoilla riehumaan listoille Rumblellaan ja sen jälkeen Columbian Epic-sisarmerkillä, jatkoi Vernon samaan aikaan enemmän ja vähemmän hutiin menneitä ponnistelujaan ensin pienellä Mark Recordsilla ja sitten losangelesilaisella Libertyllä, jolla hän sai yhtiökollegakseen mm. Eddie Cochranin. Liekö puhdasta sattumaa, että Vernonin Pretty Blue Eyes -slovarille oli tarttunut myös jonkin verran Cochran-elkeitä. Esityksen taustoista silti mitä todennäköisimmin vastasivat tutut oman perhepiirin kaverit. Broidit tekivät tiivistä yhteistyötä muutenkin, mm. Scottie-yhtiön vuoden 1960 singlellä julkaistut rajut instrumentaalit Roughshod ja Vendetta ilmestyivät singlellä Vernonin nimissä, mutta pääosaa niissä tietenkin tähditti kitaroineen Link Wray. Erityistä selkeyttä Bear Family -kooste ei tosin tällaisiin soittajadetaljeihin tuo. Oheisvihkoseen sisältyvä Nico Feuerbachin sinänsä uskottavan oloinen sessiotutkielma kun tyytyy merkitsemään (epäilemättä monin paikoin virheellisesti) miltei kaikille levyn raidoille saman studiokokoonpanon – tai jättämään tarkemmat tiedot ”unknown”-kortin varaan.
Vuonna 1959 Vernon laajensi toimintakenttäänsä ja perusti D.C.:ssä oman studion. Joitakin vuosia myöhemmin hän rakennutti uuden äänityssopen Marylandin Accokeekiin. Ennen kaikkea tämä tarjosi Linkille suojaisan pesäpaikan Jack The Ripperin kaltaisten instrumentaalihurjastelujen tekemiselle, mutta tiloja pääsivät hyödyntämään myös useat muut artistit kantrilaulaja Marvin Rainwaterista r&b-shouter Bunker Hilliin sekä lauluyhtye The Dial Tonesiin. Edellä mainittujen Ray Vernon -tuotantoisia levytyksiä sisältyy kosolti myös Bear Family -cd:lle – kenties hitusen liikaakin, sillä ne kaikki ovat aiheeseen mm. taannoisen Norton Recordsin ”Missing Links” -uusintajulkaisusarjan välityksellä perehtyneille jo valmiiksi äärettömän tuttuja ja helposti entuudestaan hankittavissa olevia. Valitettavasti samalla niiden tieltä on kokoelmalta sivuutettu monia Vernonin omia sooloäänitteitä. Ratkaisu on sikäli ymmärrettävä, että levyn otsikkoon liitetty ”rock”-termi ei vanhimman Wrayn kantripopahtavassa käsittelyssä kovinkaan usein saanut konkreettista katetta. Toisaalta hänen tuotantouraltaan olisi kyllä ollut helposti poimittavissa mukaan myös paljon harvinaisempaa ja silti yhtä lailla huomion ansaitsevaa raivokasta rokkikohellusta, vaikkapa Bunkerin kanssa samoihin aikoihin yhdet Wray-kuutamosessiot tehneiltä mustilta artisteilta Jimmie Rayeltä ja Bobby Parkerilta sekä hieman myöhäisemmältä jaksolta esim. garagerock-yhtyeiltä Fender Benders, Dead Beats, Sting Rays ja Hard Times. Briljantti lisä olisi tälle albumille ollut myös Jimmy Eller -nimisen laulajan vuoden 1967 villi soultykitys Bad Luck. Tätä Vernonin Vermillion-yhtiön tuotosta ei tiettävästi ole koskaan uudelleenjulkaistu. Kaupallisesti hedelmällisintä produktioyhteistyötä Wray teki usean vuoden ajan poplaulaja Ronnie Doven kanssa, mutta siitäkään periodista ei kokoelmalla anneta näytteitä.
1960-luvulle siirryttäessä Vernonin henkilökohtaiset levytykset kävivät yhä vähäisemmiksi. Niitä hän toi julkisuuteen vuosikymmenen puoliväliin mennessä vain satunnaisesti sekä omilla Ray Vernon- ja Rumble-merkeillään että Elmor-, BB-, Swan- ja Lawn-yhtiöillä. Myös Bunker Hillin pinnalle nostanut Mala Records päästi markkinoille yhden Ray Vernon -singlen vuonna 1962, tosin kappaleet Hold It ja Big City After Dark olivat jälleen pikkuveljen instrumentaalisia hengentuotteita. Vastaavanlaisia kimppa-aikaansaannoksia olivat lisäksi The Moon Men -nimellä 1964 julkaistu Joe Meekin visioiman Telstar-hitin henkeä tavoitellut instrumentaaliseiska Some Kind Of Nut / The Other Side Of The Moon sekä retevää laulettua r&b:tä sisältänyt The Ray Menin vuoden 1965 Diamond-sinkku Baby, What’cha Want Me / Walkin’ Down The Street Called Love.
Ajan myötä etenkin oman Vermillion-yhtiön vetäminen tuntui kiehtovan Vernonia enemmän kuin soittopuuhat. Vielä viimeisinä vuosinaan ennen kuolemaansa 1979 hän tosin teki jälleen muutamia kantrifolkahtavia sooloalbumeita, mutta niihinkään Bear Family ei tällä kertaa sekaannu. Näin ollen hänen osaltaan tämän 34-raitaisen antologian huipentavat kronologisessa mielessä poiminnat British Walkers- ja American Teens -yhtyeiden materiaalista vuodelta 1966. Laulaja Bobby Howardin johtamassa British Walkersissa tuimaa englantilaisorientoitunutta garage-rhythm’n’bluesia olivat mukana jyystämässä mm. kitaristi Robbie Robertson sekä huuliharpisti Charlie McCoy, enemmän studioviritykseltä kalskahtava American Teens taas luotti leimallisemmin Kalifornian malliseen popahtavaan stemmalaulutraditioon. Nämäkään arvat eivät silti voittoa tuoneet, vaan listamerkintöjen valossa kumpikin orkestereista sai tyytyä tuottajansa tavoin levyttävinä artisteina tyylipuhtaaseen nollatulokseen.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2021)
