RAMBLING BOYS
(Ikuisuus/No Home IKU-029/NH-03)
A: (1) Waiting For The Train (2) Every Time (3) Broke Down (4) How It Is
B: (1) Threw Off (2) Numbers (3) First Time (4) Got To Move

Eräänlaiseen vaihtoehtobluesiin voidaan laskea varmasti myös Rambling Boys. Varsinaisesta ”kokoperheenpicknickbluesista” kun ei tässäkään ole kyse. Kitara ei helise hellyttävästi, eikä huuliharppu taivuttele pikkunäppäriä kuvioita. Mutta vaikkei mistään ”kotirouvien tiskausmusiikista” olekaan kyse, niin ainakin meidän kotonamme ”pikkurouva” viehättyi levyn romuluisesta äänimaailmasta. Ehkäpä naisten bluesmaku onkin laajempi kuin monen miespuolisen alan harrastajan.

Nelimiehinen Rambling Boys soittaa omaa, rupista ja rujoa bluesiaan juuri niin kuin itse haluaa. Kaupallinen laskelmointi ei ole termi, jota käyttäisin tästä julkaisusta. Pikemminkin puhuisin kierrätetystä luomubluesista sähkösoittimien ehdoilla. Kierrätystä edustaa/ edistää myös vinyylialbumin kansi, joka on painettu (ainakin oma kappaleeni) nurinpäin käännetyn ”Aikuisten tanssit” -vinyylikannen nurjalle puolelle! Mutta eihän se vielä niin karulta kuulosta kuin kannen tarjoama tieto siitä, että levy on taltioitu vanhassa teurastamossa. Kyllä tyly on soundikin!

Rambling Boysin levyn kahdeksasta kappaleesta suurin osa kulkee yhden soinnun metodin hypnoottisuudella. Sehän on taitolaji, jota olen ennenkin sortunut ylistämään ja joka herättää vuodesta toiseen hymyilyn sekaista kunnioitusta. Kyllähän John Lee Hookerkin nousi loppujen lopuksi yhdeksi maailman ihailluimmista bluestähdistä yhden soinnun tulkinnoillaan, vaikka moinen menestys hieman oudolta tuntuikin. Hooker ei luonnollisestikaan ”keksinyt” tuota yhtä sointua, vaan sehän on ollut tietenkin olemassa siitä saakka, kun joku ihmisen kaltainen olento on jotain musiikin kaltaista luonut.

Levyn avaava ”Waiting For The Train” ei ole suinkaan vanha jodlaavan jarrumiehen Jimmy Rodgersin bravuuri viime vuosisadan alkupuolelta, vaan Rambling Boysin oma kohtalokkaan sävyinen yhden (tietenkin) soinnun blues. Vaikka rytmi seuraavalla kappaleella vaihtuukin aloitusraidan Howlin' Wolf -tyyppisestä riffistä ränttäshuffleksi, säilyy tunnelma edelleen melkoisen karuna loppuun saakka.

Rambling Boysin äänitteet on tallennettu nähtävästi ilman päällesoittoja, joten vahva jamihenkisyys on läsnä kautta levyn. Se selittää myös kappaleiden suht' vähäisen määrän. Mihinkään yltiöpäisiin tilutussooloihin bändi ei tietenkään sorru, vaan soitanta venähtää kuin itsestään, tuoden mieleen paikoitellen jopa Captain Beefheartin nyrjähtäneen bluesin. Rouvani (joka ei tosin Beefheartin ihailijoihin tunnu lukeutuvan) totesi – kysäistessäni ohimennen hänen tuntemuksiaan soivasta levystä – sen osuvan tarkalleen tämän kaltaisiin synkkiin syyspäiviin. Kuulemma tilanteisiin, missä alakulo on saada vallan ja istuu pohtimassa pimeän keittiön pöydän ääressä viskiä naukkaillen. Kuvaus kuulosti kirjaamisen arvoiselta, etenkin kun hän muisti lisätä siihen: ”Paljon viskiä!” Uskoisin levyn tosin toimivan myös raittiille kuulijalle, mutta siitähän minun on mahdoton ottaa selvää...

Kuten usein tämän kaltaisessa bluesissa (tai bluesissa yleensäkin) laulujen sanoista on joskus vaikeaa, usein jopa mahdotonta saada kokonaan selvää. Onneksi vinyylikannen sisään on ujutettu oma sanaliitteensä. En tiedä kuinka kiinnostuneita kuuntelijat sanoituksista ovat, mutta siitä voi ainakin tarkistaa, mikäli joku osa tekstistä jäi epäselväksi. Käsittääkseni Rambling Boys on kotoisin Jyväskylän seudulta, joten heitetäänpä vinkki BluesLive!-festivaalin suuntaan. Tämä kvartettihan voisi saada huomiota paikallisessa bluesin merkkitapahtumassa. Ehkäpä siellä Rambling Boysia olisi ilo kuulla myös elävänä.

Honey Aaltonen