RAFAEL DE SWARTE – Bluesin’
(RDSCD10, omakustanne)
Kun edellinen Rafael de Swarte -albumi ”Jazzin’ The Blues” (ks. BN #350) oli bändilevy, tuoreen julkaisun tämä turkulaistunut englantilaisartisti on tehnyt yksin. Aivan pelkällä mies ja kitara -pohjalla ei kuitenkaan mennä, sillä erilaisten kitaroiden lisäksi mukana on kosketinsoittimia ja tietokoneella tuotettuja rytmitaustoja. Kaikki kahdeksan kappaletta ovat omaa tuotantoa.
Nimikappaleessa kuulen selviä Dylan-vaikutteita niin musiikillisesti kuin laulullisestikin. Rollari-henkinen särökitaralla ryyditetty So Many Ways (To Cry) on levyn parhaimmistoa ja modernin taustan omaava Someplace Cool on omalla tavallaan hauska. Akustisella kitaralla lähes kokonaan toteutetut Blues For Two sekä Ridin’ Up The Highway vievät kuulijan ajalle, jolloin bluesiin tarvittiin vain mies sekä kitara. Viimeksi mainitun pianosoolo on mainio lisä, vaikka sävellys olisi toiminut hyvin ilman sitäkin.
Levyn toinen Dylan-henkinen esitys on Bob Mould -tyylisen särökitaran ja dobron voimin tulkittu Blue Thyme Blues. Alusta lähtien tunnelma on hyvin intiimi ja kuten niin monesti on todistettu, pienimuotoinen on kaunista. Jotain yhtymäkohtia olen löytävinäni Dave Lindholmin viimeiseen soolokiekkoon.
Omakustanteen soundit eivät ole aivan hifiä, mutta se ei suinkaan haittaa, sillä kotikutoisuus on pelkkää plussaa. Mikäli levy olisi toteutettu studiossa, se olisi todennäköisesti tuotettu pilalle.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)
