POKEY LAFARGE – In The Blossom Of Their Shade
(New West NW6508 [CD]/NW5513 [LP])
Illinoisissa syntyneen, joskin viime aikoina sekä Austinissa, Teksasissa että Los Angelesissa majailleen laulaja-lauluntekijän Pokey LaFargen ajoittain huomattavaan synkkyyteen taipuvaisen artistiluonteen heijastusvaikutuksia käsillä olleisiin pandemia-koettelemuksiin spekuloitiin taannoisessa BN:ssä hänen edellisalbuminsa ”Rock Bottom Rhapsody” esittelyn yhteydessä. Uuden levyn arvaamaton sankarimme kuitenkin avaa hyväntuulisempana ja toiveikkaampana kuin tuskin kukaan osasi ounastellakaan. Etelä-Amerikan ja Karibianmeren musiikillisiin sävelkulkuihin tarrautuva paremman huomisen toivotus Get It ’Fore It’s Gone tuo näin ollen Pokeyn kertakiskaisulla pois pimeydestä.
Ainakin melkein. Artisti ei vieläkään vaikuta olevan tyytyväinen itseään ympäröivään menoon, mutta romahtamatta epätoivoon tai säikyttelemättä kanssaeläjiään tuhon lähestymisellä hän pikemminkin tyytyy nyt hyväksymään asioiden laidan ja siirtämään huolensa eskapismin avulla syrjemmälle. Kirjoittaessaan tekstejään yhtäaikaisesti sekä raadollisesta nykyhetkestä että arkitodellisuudesta mahdollisimman kaukana olevasta nostalgiamaailmasta käsin, Pokey LaFargessa on jotakin kiehtovan vilpitöntä. Vaikka hänen laulunsa käsittelisivät miten absurdeja aiheita tahansa, ne tavalla tai toisella silti paljastavat aina myös jotakin kirjoittajansa omasta hauraudesta, epävarmuudesta ja aidon oloisesta tahdosta löytää kysymyksiinsä vastauksia. Ajoittain teemoihin kätkeytyy mm. raamatullisia lainauksia, mutta toisinaan myös häivähdyksiä maallisemmasta rakkaudesta ja toivosta. Sointu- ja melodiarakenteeltaan lähes koko albumi on tällä kertaa duuripohjainen ja miltei häiritsevän pirteähenkinen. Aivan kuin kertoja haluaisi pakonomaisesti todistaa ”olevansa nyt ookoo”, vaikka monet asiat vielä painavatkin otsan salaa kurttuun. ”Rasitun kuullakseni Taivaan kellojen soivan, olen kyllästynyt odottamaan enkelien laulamista, oi Luoja, vie minut kotiin”, hän esimerkiksi laulaa näennäisen kepeästi kehräävällä kantrivalssilla Long For The Heaven I Seek. Vastavuoroisesti levyn päättävän Goodnight, Goodbye -slovarin otsikon hän täydentää lyriikoissaan sanoin ”hope not forever”: ei tässä lopullisia jäähyväisiä sentään olla jättämässä.
LaFargen ja Chris Seefriedin tuottama ”In The Blossom Of Their Shade” on äänitetty pääosin Chicagossa Alex Hallin Hi-Style-studiossa. Americanan (mitä ikinä se tässä tapauksessa lopulta tarkoittaakin) monisäikeisiä olomuotoja hyödyntäen LaFarge pohjustaa persoonallisen taiteensa ennen kaikkea 1950-lukuiseen countryyn, swingiin ja rhythm’n’bluesiin, mutta sen sijaan että hän pyrkisi tekemään tyylikirjostaan kompaktin paketin, hän onnistuu jättämään eri ainesosaset tarvittaessa myös erikseen levyltä havaittavissa oleviksi musiikillisiksi ansoiksi. Lähtökohtaisesti vanhan liiton r&b-shuffleksi naamioitu Killing Time on oiva esimerkki tällaisesta kavalasta tyylilajien salaliitosta.
Sävyrunsaudestaan huolimatta esimerkiksi edeltäjäänsä ”Rock Bottom Rhapsodyyn” nähden uutuuspitkäsoitto avautuu selvästi linjakkaampana, joskin samaan hengenvetoon myös aiempaa hillitympänä, suorastaan pliisuna kokonaisuutena. Se ei siis yllätä jyrkillä kulmillaan tai shokeeraa röyhkeydellään, eikä siten tuota vaativammalle kuluttajalle juurikaan todellisia vautsivau- tai huhhuh-hetkiä. Levyn materiassa riittää kyllä silti kiinnostavia piirteitä ilman solistinsa psyykeen liittyviä kummastelujakin.
Aina tarkastelun arvoista on Hi-Style -vakiomuusikoiden leimaa-antava rooli jokaisella heidän käsiensä kautta kulkevalla levytyksellä, solistista riippumatta. Nytkään edes Fine To Me’n läpitunkevan Tony Joe White -henkinen sovitus ei pysty peittämään taustalla musisoivien rumpali Alex Hallin, kontrabasisti Beau Samplen ja pianisti Scott Ligonin tuottamaa soundillista yhdenkuuloisuutta vaikkapa JD McPhersonin tai Jake La Botzin Hi-Style-töihin nähden.
Sävellyksinä levyn puhuttelevampaa laitaa edustaa rautalankamaisesti twang-kitaroitu ja edellä lausutusta poiketen hyvinkin kaihoisa Rotterdam. LaFarge vakuuttaa hollantilaiskaupungin olevan maanpäällinen paratiisi Amerikan alati pahenevaan kurjuuteen verrattuna. Tarkoitushakuinen mentaalipako kotimantereelta jatkuu myös mustalaisjatsahtavalla To Love Or Be Alonella, mutta jenkkityylillä ja omassa luksusluokassaan reissaten.
Sitä tässä vain jäin pohtimaan, että näinköhän Pokey mahtaisi vielä näiden myönnytystensä jälkeen saada kutsun kunniavieraana Puolangan Pessimistipäiville?
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)
