PEN LEE – Catlook Gypsies
(AINOA! AOPLP 2019)
Klassikko on julkaistu uudelleen – ja vielä alkuperäisessä (ja jopa hieman kohennetulla avattavalla kannella varustettuna) tuplavinyylin muodossa! Vuonna 1977 Dave Lindholm oli luonut nahkansa uusiksi kahden vuoden aikana peräti neljä kertaa – vanhaa nahkarotsiaan toki vaihtamatta. Vuonna ’75 suomenkielinen ja akustinen ”Fandjango” päätti Isokynä Lindholm -vaiheen. Samana keväänä alkoivat kiiriä huhut uudesta superkokoonpanosta Rock’n’Roll Band, jossa olisivat Daven lisäksi mukana basisti Paavo Maijanen ja rumpali Alf Forsman. Bändin ura kesti vain puolisen vuotta ja ainoaksi hitiksi jäi I’m Gonna Roll. Jo samana syksynä Davella oli basistina lähinnä jazz-piireistä tunnettu Make Lievonen ja kosketinsoittajana vanha tuttu Hessu Hiekkala. Pen Lee & Co lähti liikkeelle matalalla profiililla, päinvastoin kuin Rock’n’Roll Band oli lähtenyt, mutta saavutti pikaisesti mainetta railakkaana keikkabändinä esiintyen seuraavana kesänä mm. Ruisrockissa ja Helsingin Kaivopuiston suurkonsertissa. Pen Lee & Co kestikin yli vuoden, mutta lopulta hajosi henkilökohtaisiin erimielisyyksiin.
Jos oli Pen Lee & Co aloittanut vaatimattomalla asenteella, lähti sitä seurannut bändi vieläkin hiljaisemmin. Kvartetti oli supistunut trioksi ja nimikin lyhentynyt yksinkertaiseen muotoon Pen Lee. Kun bändi keväällä ’77 julkaisi levynsä ”Catlook Gypsies”, jäi se hyvin vähälle huomiolle. Levy – jopa kahden levyn pakkaus – ilmestyi kuin hiipien, ennen kuin yleisö kunnolla edes ymmärsi uuden kokoonpanon syntyneen. Uskollisen rumpalin Affe Forsmanin lisäksi Dave oli saanut basistiksi suurelle yleisölle tuntemattoman Maukka Siiralan. Jokunen skeptikko saattoi pitää Pen Leetä vain menestystä nauttineen edellisen kokoonpanon epätoivoisena jatkeena. Ensimmäinen keikka onnistuttiin tosin pitämään maineikkaalla Tavastia-klubilla, mutta muuten bändi joutui tyytymään tavanomaisiin koulubile- ja nuorisotalokeikkoihin.
”Catlook Gypsies” on kuitenkin kaikkea muuta kuin epätoivoinen jatke. Tupla-LP julkaistiin keväällä ’77 aikoinaan Love Recordsin edullisessa LXLP-sarjassa, mutta sekään ei riittänyt suuriin myyntilukuihin – siis taattu tae myöhempien aikojen keräilylevyksi. Monet ovat pitäneet sitä myöhemmin yhtenä Daven parhaista. Se on maanläheinen ja siltä puuttuu kaikki yliyrittämisen maku. Tympeä itseriittoinen kunnianhimo loistaa poissaolollaan. Ennen kaikkea ”Catlook Gypsies” on täynnä Daven uusia, toinen toistaan hienompia kappaleita. Daven blues- ja folkjuuret tulevat ehkä parhaiten esille juuri ”Catlook Gypsiesillä”.
Molempien levyjen kaikkien kappaleiden tekijöiksi on mainittu vain ja ainoastaan ”Pen Lee”. Sehän oli ollut Daven alter ego jo vuosia. Jo levyn kansi oli poikkeuksellinen. Yksinkertaiseen kanteen oli pakattu kaksi levyä. Etukannessa oli äärettömän kaunis maalaus hurmaavasta nuoresta mustalaistytöstä. Ei sen enempää bändin kuin levynkään nimeä. Takakannessa yksinkertainen teksti ”Pen Lee Catlook Gypsies”. Vain toisessa sisäpussissa oli mietteliään näköinen kuva Dave Lindholmista. Kansissa ei ollut kappaleluetteloa, ei kokoonpanoja, ei äänitysajankohtia, tuottajaa tai äänittäjiä… ei siis mitään, mikä olisi ollut tavanomaista kaikille muille levyille.
”Catlook Gypsies” tuli tosiaan kuin haamuna, mikä on aina lisännyt sen mystisyyttä. Sitä oli tehty hyvin erilaisissa sessioissa. Erityisesti kun ottaa huomioon, että ensimmäinen LP oli Daven akustinen soololevy, jota oli taltioitu kai jo ennen varsinaisen levyn julkaisusuunnitelmaa. Osa äänityksistä oli tehty pienessä ja vaatimattomassa Microvox-studiossa ja osa jopa Love Recordsin toimistolla. Äänessä on lähes pelkästään Dave kitaroineen ja huuliharppuineen. Ainoana ulkopuolisena säestäjänä levyllä toimii Harri Saksala haitaristina kappaleella Mon Edith. Lauluhan oli omistettu Daven suuresti rakastamalle laulajattarelle Edith Piafille, joten haitari toi mukaan ranskalaista tunnelmaa. Dave oli tehnyt ranskankieliset sanat ja lauloi sen myös ranskaksi.
Yleistunnelma on rento, välillä mietiskelevä, välillä vauhdikkaampi. Esimerkiksi joku Angel Train voisi olla kuin Lightning Hopkinsin parempi boogie ja Davelle tyypillistä kurittomuuttakin esiintyy. Can’t Work kuvaa riehakkaasti rahan perässä työskentelyn turhuudesta: ”I can’t work, ain’t busy wastin’ my life…”. Hämmentävä on myös yli kahdeksanminuuttinen Graytown Talk, jossa tekstiä riittää kuin Bob Dylanilla runsaimmillaan. Ylipäänsä ”Catlook Gypsies” oli ensimmäinen Dave Lindholmin levy, jonka englanninkielisillä sanoituksilla tuntui todella olevan merkitystä ilman sattumanvaraista improvisointia. Levyn päättää äärettömän kaunis Princen June, duetto Tiitta Spoutin kanssa.
Varsinainen bändilevy äänitettiin Loven studiolla, joka valitettavasti oli vielä keskeneräinen. Se monen mielestä myös kuuluu levyn soundissa, joka jää hieman ohueksi. Saattoihan se olla tarkoituskin, mutta toivottavasti tämä uusi masterointi saa siitä nyt enemmän sävyjä irti. Levyn sisältö ainakin ansaitsisi sen!
”Catlook Gypsies” on monessakin mielessä Dave Lindholmin monipuolisin, joskaan ei helpoin levy. Kappalevalikoima on melkoinen yhdistelmä eri tyylejä, vaikkakin kaikki nojaavat enemmän tai vähemmän bluesiin. Jazzahtavia sävyjä tuovat mukaan mm. levyn päättävä nimikappale The Ballad Of Catlook Gypsies ja Little Dark Key. Your Name Lives on pysynyt klassikkona akustisillakin keikoilla ja Fast Explodin’ Kind on aina ilahduttava – myös keikoilla, vaikka ilman levyllä kuultavaa Tom Bildon soittamaa tuubaa. Seesteistä kokonaisuutta rikkoo hauskasti ykköspuolen päättävä Ain’t Down. Se oli käyty äänittämässä ennen muita bändisessioita Lahden Microvoxissa. Räväkkä renkutus leikittelee, tahallaan tai ei, nosteessa olevan punk-rockin kanssa, vaikka vielä ’77 koko ilmiöstä Suomessa tuskin juurikaan tiedettiin. Ain’t Down oli alkujaan tarkoitettu julkaistavaksi myös singlenä, mutta se jäi ehkä onneksi toteutumatta. Hittilistoille sillä tuskin olisi tuolloin päästy.
The News Of Change säilyi pitkään myös ohjelmistossa. Jo sen aloitussanat ovat lupaavat: ”Have you heard the news, I’m gonna play the blues rest of my life…” Sen jälkeen seuraakin yksi levyn kohokohdista, yksi hienoimpia Suomessa levytettyjä blueseja Cry Like A Woman. Hidas molliblues, jonka aikana voisi kuvitella Peter Greenin kurkkivan Daven olan takaa: ”Juuri noin sen pitää mennä”. Valitettavasti levyllä ei kuitenkaan päästy ihan keikkaversioiden tunnelmiin. Ne kun saivat miehen kuin miehenkin kyyneliin.
Mutta kuten tiedämme, Dave Lindholm on pitänyt sanansa: ”gonna play the blues rest of my life”.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 3/2021)
