NIKO RIIPPA FLYING CIRCUS
Ägona
(Try Angle TAP 2013-1)
(1) Dadji (2) Hårgalåten (3) KråkdanSe (4) Tresdji (5) Åkergåle (6) Kling Klang (7) Rivalse (8) Tast Trodå (9) NedervetiflickonasUtfärd

Niko Riippa lienee tutumpi Wentus Blues Bandin kitaristina kuin sooloartistina. Siitä huolimatta mies pukkaa ulos omiakin levyjä, jotka poikkeavat Wentuksen suoraviivaisesta linjasta. Biletysbluesista on nyt siirrytty entistäkin kauemmas. Vaikka Wentusmiehiä ei ole mukana, pärjää Riippa hyvin omillaankin – tai siis Flying Circus -trion kanssa, jossa bassoa soittaa Jonas Kuhlberg ja rumpuja Timo Tikkamäki.

Kuten kappaleluettelosta voi päätellä, on ruotsia äidinkielenään puhuva Riippa tehnyt ruotsinkielisen levyn. (Oli kyllä näin nelosen ruotsilla aikamoinen tavaaminen kappaleita listatessa, mutta tulipa ensimmäistä kertaa käyttöä myös neitseelliselle å-kirjaimen näppäimelle.) Minun kielikohtalostani kärsivien ei tarvitse kuitenkaan olla huolissaan lyriikoiden ymmärtämisestä. Levy nimittäin sisältää instrumentaalimusiikkia. Ja minkälaista, härregud!

Riippa ei ole mennyt aidan yli matalimmasta kohtaa. Kaikki sävellykset ovat omia, paitsi kaksi tutumpaa kansansävelmää Hårgalåten ja Kling Klang (pahus kun muistaisi, millä nimellä nämä Suomessa tunnetaan). Ensin mainittu valssaa kuin Konsta Jylhä olisi vaihtanut Purppurapelimanniensa rytmiryhmää ja alkanut vuoden -71 Ruisrock-keikalla seonneena soittaa sähkökitaraa. Jälkimmäinen taas yhdistelee maukkaasti pohjoismaista kansanmusiikkia deltabluesiin. Teemat nivoutuvat toisiinsa käsittämättömän luontevasti, mutta lopussa yllätetään vielä polkkapätkälläkin.

Levyllä yhdistyvät omituisella tavalla, mutta onnistuneesti kansanmusiikki, blues eri muodoissaan, rock ja jazz, mutta onpa mukana reipasta ska- ja countrypoljentoakin. Usein kummittelee myös Jimi Hendrixin haamu, sillä paikka paikoin ideat ovat yhtä korkealentoisia. Lyhyt aloitusraita Dadji voisi olla vaikkapa ”Electric Ladylandin” kolmospuolelta. Åkergålen reipas humppa taas vaihtuu puolivälin jälkeen, räväkästä kitara- ja rumpusooloista päästyään, Freddy Kingin suuntaan nojaavaan kitarabluesiin.

Niko Riipalla tuntuu hullulta kuulostavia ideoita riittävän, mutta onneksi hän onnistuu ne myös toteuttamaan. Taiteellinen ja primitiivispsykedeelinen kansi saattaa jäädä helposti huomaamatta, mutta levyä kannattaa kysellä levykaupasta (jos kauppoja vielä on) ihan koekuuntelua varten. Mikäli Sakari Kukko lukisi lehteämme, voisin vanhana Piirpaukefanina ehdottaa Riippaa yhtyeen kitaristiksi.

Pahimmille bluesjäärille tämä levy on ehkä liikaa, mutta avarakatseisempi musiikinystävä siitä varmasti innostuu – niin kävi jopa minulle.

Honey Aaltonen

(Julkaistu BN-numerossa 1/2014.)