NICK WATERHOUSE – Promenade Blue
(Innovative Leisure IL2078)
Joskus ei-iäkkäidenkin ihmisten sanotaan kantavan sisuksissaan ”vanhaa sielua”. Omia uniikkeja mielenpiirtymiään jo kuuden pitkäsoiton edestä julkisuuteen kanavoineen Nick Waterhousen jos kenen täytyy olla juuri sellainen. Pienen Innovative Leisure -merkin myötä myös itsenäiseen tuotantopolitiikkaan läpi uransa luottanut artisti on nyt laajentanut musiikillista saldoaan kirjoittamalla uutuuslevylleen 11 mykistävää yksittäistaideteosta, joihin nykyisin jo kirosanaksi luokiteltava termi ”retro” ei täysin istu edes sanan karrikoidussa merkityksessä.
Waterhousen lähtökohtaisesti esisoulahtavassa musiikissa kieltämättä maistuu silti myös kierrätyksen maku. Niin Ray Charlesin sovitukselliset oivallukset, Spectorin tuotannot kuin lauluyhtyeiden 1960-luvun alun mahtipontisimmat orkestraaliset sävelrakennelmat hän on ilmiselvästi kuunnellut tarkkaan ja siirtänyt osaksi alitajuntaansa. Esimerkeistä käyvät mm. Roy Orbison’maisen majesteettinen Very Blue, molli-r&b:nä soljuva Minor Time sekä popcorn-hengessä hienokseltaan Dion DiMuccin askelten perässä hiipivä To Tell.
Isoa r&b-pensseliä on tarvittu myös tavattoman ylvään Place Namesin sovituksen tekoon, samoin mollisovitteiseen The Spanish Lookiin, jossa jokaikinen palanen tuntuu loksahtavan kohdilleen solistin maltillisen raspista lauluääntä, revittelevää kitaraa ja kuoro-osuuksia myöten. Puhallinvoittoisemmista kappaleista sykähdyttäviä hetkiä tuottaa myös muuta tarjontaa ronskimmalla, miltei garagerokahtavalla poljennolla täryttävä Vincentine. Omanlaisensa vastinparin levylle muodostavat yökerhojazz-henkinen instrumentaalislovari Proméne Bleu sekä sähäkkänä urku-gogo:na 1960-lukuisempaan malliin Kalifornian auringossa kaahaileva B. Santa Ana, 1986.
Waterhousen aikaansaannokset lauluntekijänä ovat kirvoittaneet kriitikoilta myös varsin vuolaita kehuja ennen kaikkea Leiber-Stoller -kaksikon tuotannon suuntaan. Rullaavat riimit vievätkin kuulijan välillä keskelle mitä kieroutuneimpia fantasiamiljöitä – ja jopa kahleistaan pakoon päässeen naisen perään huutelevan mielipuolen ajatusmaailmaan Screamin’ Jay Hawkins -vaikutteisessa Fugitive Loverissa.
Waterhouse ja toinen tuottaja Paul Butler ovat toteuttaneet albumin kaikkiaan parinkymmenen muusikon voimin. Satsaukset tuntuvat mittavilta, mutta kunnianhimoiset ovat olleet myös pääarkkitehdin suunnitelmat. Lopputulosta ei voi muuta kuin ihailla. Orgaaninen kokonaisuus elää ja sykkii täysipainoisin sydämeniskuin Waterhouse-rinnakkaistodellisuudessa, joka vaikuttaa olevan yhtä irti nykypäivästä kuin menneisyydestäkin.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2021)
