MOONSHINE SOCIETY – Sweet Thing
(omakustanne)
Eräänä päivänä kun katselin mitä Spotify minulle suosittelee, oli joukossa täysin tuntematon Moonshine Society. Aivan outo nimi, mutta avoimin mielin lähdin heidän musiikkiaan kuuntelemaan. Aloitusraidan puolivälin paikkeilla huomasin jo pitäväni bändin tekemästä musiikista. Sen verran mielenkiintoisesta ryhmästä oli kyse, että levy piti lähteä hankkimaan. The Joe Poppen Bandin sekä Black Betty & The Bad Habitsin raunioista syntyneen kokoonpanon muodostavat kitaristi Joe Poppen, basisti Christopher Brown, rumpali Rodney Dunton sekä laulaja Jenny Langer. Black Betty -taiteilijanimeä käyttävä Jenny on myös pin up -artistina tunnettu henkilö. Heiltä on ilmestynyt kaksi pitkäsoittoa, ”Live In Shanghai” 2011 ja viime vuonna parhaana omakustanteena International Blues Challengessa palkittu ”Sweet Thing”.
Nimikappale on murrettua laulua ja tiukkaa harppua sisältävä urbaani betoniblues. Sitä seuraa mainio menopala Shake. Tasokasta kitarointia ja herkullista harppua tarjoileva Southern Road on suorastaan järisyttävä. Lähes kaikkien BN-lukijoiden päiväohjelmaan varmaan sopisi hyvin Biscuits, Bacon And The Blues. Itse ainakin pidän kaikista, tosin erikseen nautittuna. Omien, pääasiassa Jenny Langerin kirjoittamien kappaleiden lisäksi mukana on muutama kierrätysraita, kuten Mama, He Treats Your Daughter Mean sekä I’d Rather Go Blind. Ensin mainittu tulkitaan Dani Wilden tyylisesti kiusoittelevan hönkäilevästi. Vaikka turhan moni naislaulaja (tiedätte kyllä keitä tarkoitan) intoutuu liikaa (lue: huutaa) I’d Rather Go Blind -kappaleen loppupuolella, niin Black Betty ei missään vaiheessa mene hyvän yön tuolle puolen tulkinnassaan.
Varsin uskomatonta jälkeä yhtye saa aikaan sekoittaessaan Bill Withersin Use Me -sävellyksen Dr Johnin Gilded Splintersin kanssa. Kappaleen kitarasoolo lähtee suorastaan lentoon ja menee aivan uusiin ulottuvuuksiin, päätyen kenties Saturnukseen. Lisäksi saamme kuulla rhythm’n’blues-levyiltä harvemmin löytyvän bassosoolon. Vaikka julkaisu on todella hyvä kautta linjan, löytyy sieltä yksi ylitse muiden oleva sävellys, nimittäin bonuksena kuultava illan viimeinen hidas The One Who Got Away.
Tuhtia rhythm’n’bluesia ja rankkaa rock’n’rollia diggailevien henkilöiden on syytä tutustua tähän levyyn, sillä ette tule pettymään.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 2/2020)
