MIKE ZITO – Blues For The Southside
(Gulf Coast)
Mike Zito on pitkän linjan bluesrock-kitaristi, jonka tuore tupla-albumi on marraskuun 2021 lopulla St. Louisissa taltioitu livetallenne. Kun äänensärkijä on jätetty treenikämpän nurkkaan, monien kitaristien musiikki muuttuu selkeästi paremmaksi ja kuuntelijaystävällisemmäksi, eikä Zito suinkaan ole poikkeus tässä joukossa. Minua kieltämättä rassasi hänen yletön särökitaran käyttönsä ja siksi viime vuonna ilmestynyt särökitaraton ”Resurrection” oli mielestäni yksi hänen parhaita levyjään. Aivan kokonaan äänensärkijää hän ei ole (ikävä kyllä) pois jättänyt, mutta ainakin tällä kertaa sen käyttö on maltillista.
Parin vuoden takaisen ”First Class Life” -albumin hurja slidekitarakappale Mississippi Nights toimii pelinavaajana ja pistää heti vibaa punttiin. Ilmeisesti tätä levyä varten sävelletty nimikappale, kuuden minuutin mittainen instrumentaali, on levyn ehdoton timantti ja edustaa sitä polkua, jota toivon Ziton jatkossakin kulkevan. Stevie Ray Vaughanin tunnetuksi tekemä Texas Flood on ehkä kenties hiukan tylsä valinta, mutta ihan mukavasti Zito homman hoitaa. Ykköslevyn päättää aina niin ajankohtainen Make Blues Not War. Kappale kuuluu suosikkeihini, ja nyt kuultava versio toimii paljon paremmin kuin esimerkiksi vuoden 2018 paikallaan polkeva Blues Caravan -taltiointi.
Vaikka Zito varsin pätevä kuusikielisen kurittaja onkin, niin muutama vieraileva kitaristi on mukaan pyydetty. Illan ensimmäinen vieras on Tony Campanella, jonka käsittelyyn pääsee ”Make Blues Not War” -kiekolta löytyvä Highway Mama. Levyllä aisaparina oli Walter Trout ja meno oli oikein messevää. Nyt laitetaan piirun verran paremmaksi (tai pitäisikö sanoa pahemmaksi), kun kaksikko intoutuu oikein kunnolla kilpasoitantaan. Heikkohermoisimmille kappale edustaa varsinaista kitarahelvettiä. Mutta… joo, myönnetään, hei vähempikin olisi saattanut riittää. Toisena vuoron saa Eric Gales ja käsittelyssä on ”pakollinen” Jimi Hendrix -kappale Voodoo Chile. 12 minuuttia kitarakirnuamista lähentelee jo hyvän yön rajoja. Kaikeksi onneksi valinta ei osunut Voodoo Chile (Slight Return) -sävellykseen, johon olen niin lopen kyllästynyt, etten jaksa sitä versiona enkä toisena. Viimeisenä soittotaitojaan pääsee esittelemään Dave Kalz kappaleessa Road Never Ends, ja mikäli kukaan ei arvannut, niin tarjolla on jälleen varsinaista kitaroiden ilotulitusta. Paras on jätetty tietenkin päätökseksi, sillä illan viimeisenä hitaana kuullaan rock’n’rolin kansallislaulu Johnny B Goode, joka soitetaan maltillisesti ”Rock ’N’ Roll: A Tribute To Chuck Berry” -kiekon hengessä ilman tiluttelua, venytyksiä tai revittelyä. Pakollista yleisönlaulatusta ei ole, vaikka sellaista siinä odotin olevan. En suinkaan ole pettynyt, päinvastoin.
Soundit ovat hyvät eikä nauhan työstämisessä ole tehty mitään laittomuuksia kuten feidauksia tai paikkauksia, tosin yleisöääniä olisi saanut jättää hiukan enemmän. Kappalevalinnoista voisi moitteita antaa, ainakin sen verran, kun mukana ei jostain kumman syystä ole yhtään sävellystä mainiolta ”Resurrection” -kiekolta. Levyn puolitoistaminuuttinen Guy Pavazzan intro sekä puolen minuutin mittainen Mike speaks, eli se pakollinen bändiesittely, ovat periaatteessa täysin turhia. Yleensä tapana on ollut jättää tuollaiset pois, mutta annettakoon asia tämän kerran anteeksi. Vaikka levystä ei tietääkseni ole muita versioita kuin tupla-CD, niin vinyylijulkaisua tämä muistuttaa, sillä pienellä säätämisellä musiikki mahtuu hyvin tuplaälppärille.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 2/2022)
