Levyarvio: Max On The Rox


MAX ON THE ROX – Rox Motel Bar & Grill
(ROXCD 2006)

Vaasalaisyhtye on keittänyt jälleen roots-soppaa, menun voi tsekata takakannesta. Uskon, että kaikille löytyy jotakin maistuvaa.

Viidennen albumin myötä on ryhmässä vaihtunut rumpaliksi Riku Airaksinen. Aivan kuin hänen mukanaan olisi musiikilliseen kokonaisuuteen ilmaantunut lisää funk-vaikutteita. Muilta osin kokoonpano on ennallaan. Laulaja-kitaristina toimii Max Bäckman ja bassolinjoista vastaa Markku Keho.

Johdannossa mainituista elementeistä saa jo hyvän maistiaisen Afterglow-biisillä, jolla rapea tänttäränttä hakee
funkkeja ulottuvuuksia. Liqueur Goodbyes kallistaa hieman keskikaistan suuntaan, mutta mehevä mediumboogie, jossa naseva riffi pyrkii jälleen funkimman ilmaisun äärelle. El Gringo starttaa leppoisasti keinutellen, mutta tukevoituu matkan edetessä. Little Rocker lähentelee jo Hendrix-tyyliä, mutta rockaa silti mukavasti. Riisutun esitystavan varaan pykätty One Way Street on vahva hidas blues, jolle on saatu kiva laid back -fiilis. Hyvin svengaa myös lopetusnumero Big Low Mama, jonka funkituksessa on jännitettä.

Restless Soul poikkeaa levyn muusta linjasta. Tämä on kuin surumarssi ja tunnelma on aavemainen karuine melodioineen. Toisaalta joku voisi liittää esitykseen shamanisminkin. Myös rokkivaihteessa löytyy: No Tengo Dinero toimii suorasuuntaisena tykityksenä, tässä on Ganesii, tässä on Texasii, tässä on hyvä meininki. Band Is Back -siivulla ruhjotaan koneeseen vielä isompaa pykälää ja numeron tempo tuntuu halveksivan kaikkia nopeusrajoituksia.

Lyhköönen arvio – mainio levy silti.

Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)

Share