LITTLE FEAT – Sam’s Place
(Hot Tomato LR001LP/CD)
Kuolo on harventanut Little Featin, tämän ”bändien bändin”, rivejä ankaralla kädellä, mutta yhtye ei anna periksi. Ainoa elossa oleva alkuperäisjäsen, kosketinsoittaja Bill Payne ja 1970-luvun alussa ryhmään liittyneet kitaristi Fred Tackett, basisti Kenny Gradney ja lyömäsoittaja Sam Clayton voivat tätä nykyä näyttää kuin ukkokodista karanneilta, mutta ei kannata erehtyä. Little Featin henki elää heissä edelleen vahvana.
Sen ovat samaistaneet myös tuoreimmat jäsenet, kitaristi Scott Sharrad ja rumpali Tony Leone. He tuovat bändiin uutta dynamiikkaa. Sharradin näin 2015 Amsterdamissa Gregg Allman Bandin konsertissa, jossa hän teki vahvan vaikutuksen erinomaisena kitaristina.
Kokoonpanon tuore albumi ”Sam’s Place”, 12 vuoden studiohiljaisuuden päättävä levy, tarjoaa kaksi isoa yllätystä.
Little Feat ei ole pitkällä urallaan koskaan aiemmin tehnyt puhdasta bluesjulkaisua, vaikka blues on toki kuulunut rockin, funkyn, rhythm’n’bluesin sekä vähän jazzin ja folkinkin kanssa yhtenä elementtinä bändin rikkaaseen länsirannikon ilmaisuun.
Pitkän linjan fanit toki muistavat, että jo debyyttialbumilla ”Little Feat” (1971) oli Howlin’ Wolf -combo (Forty-Four Blues/How Many More Years). Samoin edellisellä studioalbumilla ”Rooster Rag” (2012) bändi versioi sekä Mississippi John Hurtia (Candy Man Blues) että Willie Dixonia (Mellow Down Easy). Jälkimmäisellä vokalistina oli Sam Clayton. Hieman odottamattomasti se uusii nyt saman Dixon-vedon, mutta tekee siitä verevämmän version.
Se toinen yllätys on, että lyömäsoittaja Sam Clayton, 78, laulaa nyt kaikki levyn yhdeksän biisiä. Clayton ei todellakaan ole aiemmin esiintynyt päävokalistina, ei edes aiemmin tässä uudessa kokoonpanossa, jossa vokalistin tehtävistä on pääosin vastannut Scott Sharrad. Claytonin ansioksi on sanottava, että hän hoitaa uuden pestinsä kokeneen bluesukon varmuudella. Hänen raaka, kuin kurkusta alas valutettujen viskigallonoiden turmelema äänensä ”pörisee” vanhojen miesten tapaan, mutta sopii vanhoihin blueseihin uskottavasti. Ääniala on tietysti rajallinen, mutta aito tunne korvaa sen, mikä ikääntymisen myötä on menetetty.
Juuri uskottavuus on Little Featin puolella. Pitkään toimineilla bändeillä ja kokeneilla artisteilla tuntuu olevan tapana ”palata juurilleen” ja levyttää bluesia, mutta usein soiton takana ei ole aitoa sisältöä.
Little Feat on yksinkertaisesti liian kokenut ja asiansa osaava bändi langetakseen moiseen sudenkuoppaan. Bändi on myös liian fiksu veivatakseen niitä kaikkein kuluneimpia bluesstandardeja – parin vuoden takainen liveveto I’ve Got My Mojo Working on tällä albumilla säännön vahvistava poikkeus.
Pääosa albumin sisällöstä on 1950- ja 1960-lukujen Chess-aarteistoa, vereviä ja omaan aikaamme kunnioittavasti päivitettyjä tulkintoja Muddy Watersin, Willie Dixonin ja Walter Jacobsin alkuperäissävellyksistä. Toki joukossa on tuttujakin juttuja, kuten Watersin I Can’t Be Satisfied, mutta esimerkiksi Howlin’ Wolfin levyttämä Willie Dixon -sävellys You’ll Be Mine tai Little Walterin Last Night voivat olla ainakin nuorelle polvelle jo vieraampia. Jälkimmäisessä hitaassa bluesissa loistaa vieraileva huuliharpisti Michael ”Bull” LoBue Bill Paynen urkumaton ja pianon tukemana. Hieno onnistuminen myös Sam Claytonilta. Albumin huippuhetki.
Levyn nimekkäin vierailija on Bonnie Raitt, joka duetoi Claytonin kanssa Watersin 1950-luvun alkuvuosien tuotantoon kuuluvan Long Distance Callin. Se on huuliharppu- ja kitaravetoinen rennon raukea tuokio, jossa vanhojen ystävysten voisi kuvitella istuskelevan laulamassa maalaistalon kuistilla hämärtyvässä illassa.
”Sam’s Place” nauhoitettiin studiolivenä Sam Phillipsin studiossa Memphisissä. Little Feat tuntuu solahtaneen legendaarisen paikan ilmapiiriin kuin kuuma veitsi voihin, sillä bändin esitykset kertovat bluesin sisimmän syvällisestä sisäistämisestä.
Niinpä korville ei lyö se tosiasia, että albumilla on vain yksi originaali sävellys, avauskappale Milkman, joka on Claytonin pariskunnan yhteistyön tulos. Puhaltimet pumppaavat biisin lentoon, Sharradin ja Tackettin oivallinen kitarointi hoitaa loput.
Niin mukavaa kuunneltavaa kuin ”Sam’s Place” onkin, niin tosiasia on, ettei se liikauta mannerlaattoja. Mutta ei se myöskään ole mikään kunniaton haudanryöstö. Päin vastoin, Little Feat kaivaa bluesin aarteistoa kuin työtään arvostava arkeologi muinaismuistoja.
Ehkä olisi vain voinut kaivaa vielä hieman syvemmältäkin.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 5/2024)
