LIGHTNIN' HOPKINS
Lightnin' Strikes Twice
(Koch 9850)
CD 1: (1) From Man To Man (2) I Wish I Was Baby (3) Little Boy Blue (4) The Crazy Song (5) Lightnin's Love (6) That Man From New York (7) Take It If You Want It (8) I Got A Letter (9) Gonna Move Off This Street (10) Help Yourself (11) This Time We're Gonna Try (12) Let's Work Awhile (13) The Jet (14) How Can You Love Me And Another Man Too? (15) I Heard My Baby Crying (16) Chicken Mary (17) My Baby Laid Out All Night (18) Sam's Blues (19) Goin' To Heaven When I Die
CD 2: (1) You And Your Man Don't Get Along (2) Rock Me Late At Night (3) With You On My Mind (4) Sam Talking To The Group (5) Little Rose (6) Sam And Curley Talking (7) Possum Hunt (8) Sam Talking And Strumming (9) Love Me Or Leave Me (10) Load The Train (11) Baby Don't Tear My Clothes (12) Back In My Mothers Arms (13) John Hardy (14) Goodnight Irene (15) Chicka Choka Shalali (16) One Meat Ball (17) Sorrow To My Heart (= Careless Love) (18) Blow Out The Candle (19) Chicken Minnie

Opiskelin Helsingin seudulla vuosina 1967–72. Vuoden -68 syksyllä kuljeskelin Helsingin keskustassa. Hetken mielijohteesta päätin käydä Pohjoismaiden Sähkö Oy:n eli PSO:n myymälässä, mikä sijaitsi Kaisaniemenkadulla lähellä rautatieasemaa. Merkillistä kyllä tässä kauppaliikkeessä, joka lienee lopettanut toimintansa jo 80-luvun alussa, oli silloin eräs paikkakunnan laajimmista, jollei suorastaan yksi parhaimmista valikoimista erilaisia blues-levyjä. Retki oli onnekas. Kaappasin mukaani Sonny Boy kakkosen Chess-lp:n More Real Folk Blues, mikä tunnetaan myös nimellä Memorial Album, sekä Lightnin' Hopkinsin Pickwick-kiekon The King Of The Blues. Edellinen maksoi muistaakseni 22 mk, ja jälkimmäinen tasan kympin.

Nämä molemmat tuotteet ovat niiden runsaasta kuuntelemista huolimatta yhä kohtalaisen hyväkuntoisina hallussani. Myös tuohon suuren suosikkini Rice Millerin albumiin olen tietysti melkoisesti mieltynyt, mutta sen kumppanista pidän niin paljon, että henkilökohtaisessa arvoasteikoissani olen asettanut sen sisällön miltei Hopkinsin loisteliaiden 50-luvun puolivälin Herald-äänitteiden tasolle. Pitkään vallitsi epätietoisuus siitä, miltä ajalta nuo tallenteet ovat oikein peräisin. Leadbitterin ja Slavenin kaksi ensimmäistä diskografiakirjaa sijoittavat Hopkinsin Pickwick-aineiston vuoden -64 joulukuun paikkeille, ja sitä tietoahan minunkin oli uskominen. Tämän tuplan tekstiosuus kuitenkin paljastaa, että oikeat ajankohdat löytyvät vuosilta 1967–68.

Kun rupesin tutustumaan tähän tuplaan, tuttua musiikkia tuli vastaan jo ykkös-cd:n avauspiisin kohdalla. Aikani tutkittuani totesin, että nimien osittaisesta uusimisesta huolimatta ensimmäisen levyn n:ot (1), (2), (4), (5), (7), (10), (11), (12) ja (13) sekä vielä kakkos-cd:n n:o (12) ovat juuri tuota maanmainiota Pickwick-materiaalia. Osa muista kappaleista vaikuttaa olevan peräisin samoista sessioista, mutta varsinkin jälkimmäisellä pyörylällä on mukana runsaanlaisesti aivan selvää täytemateriaalia. Sillä kun on kuultavissa kolme lähinnä puhetta sisältävää otosta, taidoiltaan aika keskinkertaisen Curley-harpistin laulua ja soittoa sekä kuusi asiayhteyteen perin heikosti liittyvää äänitettä. Numeroiden (13) ja (14) pääartisti kun on Leadbelly, n:oilla (16) ja (17) tunnelmoi Josh White ja n:oilla (15) & (18) lallattelee Pete Seegeriksi arvelemani folk-mies.

Vaikka amerikkalaisen Koch-merkin kunnia-asiana saattaakin olla kahden cd:n pakkauksen myyminen yhden hinnalla, noin räikeän vilpillisiin peitetoimenpiteisiin ei sentään olisi pitänyt ryhtyä. Mutta niistä huolimatta näin antoisan koosteen hankkimista voi suositella ainakin kaikille Lightnin' Hopkinsin taiteen ystäville ja ymmärtäjille.

Liitetekstit on kirjoittanut Aubrey Mayhew -niminen miekkonen, jonka toimesta pääosa tästä aineistosta on äänitetty. Hänen mukaansa mm. ”Nämä esitykset ovat historiallisesti arvokkaita sen vuoksi, että Sam Hopkins ei levyttänyt mitenkään runsaasti.” Lausuma ei tietysti pidä lainkaan paikkaansa, koska hänen musiikkiaan jos mitä tallenneltiin 40-luvun puolivälistä aina 80-luvun alkuun saakka todella paljon. Erään arvion mukaan nimenomaan 1960-luvulla Lightnin' Hopkins ja Memphis Slim olivat bluesin maailman kaksi kaikkein uutterinta levyttelijää.

Mutta on tuossa Mayhewin tarinoinnissa omat ansionsakin. Erityisen kiinnostavaa oli lukea selvitystä Salaman sessioista. Paikalle saapuneet muut muusikot hän ajoi heti ensimmäiseksi matkoihinsa, koska hän ei yleensä säestäjiä tarvinnut. Sen jälkeen Hopkins riisui päällystakkinsa, kiinnitti kitaransa pieneen vahvistimeen, istuutui tuolille, otti pari ryyppyä ja ryhtyi soittamaan. Taukoja ei juurikaan pidetty, eikä yhtä useampia ottoja yleensä tarvittu. Ja kun sovittu määrä esityksiä oli pantu talteen, hän kuittasi palkkionsa ja poistui paikalta. Hattunsa tämä mestari piti usein päässään myös musisoidessaan, koskapa hän jos kuka harrasti improvisaatiota eli monesti veti laulunsa hatusta. Eipä tainnut Sam Hopkins silloin 60-luvun jälkipuolellakaan arvata, että hänen pikaisesti luomansa musiikki saattaa viehättää joitakin kaukomailla asuvia valkonaamoja vuosikymmenistä toiseen. Mutta niin siinä vain kävi.

Vesa Walamies