LARKIN POE – Blood Harmony
(Tricki-Woo TWR01LP/CD)
Läheltä liippasi, ettei ihailtu amerikkalaisduo ehtinyt julkaista vielä uudempaakin levyä ennen tämän viivästyneen albumiesittelyn päätymistä lehteemme. Hätä ja häpeä ei tosin ole aivan tämännäköinen, sillä käsittelyssä oleva ”Blood Harmony” vastaanotti ansaitun Grammy-palkintonsakin Contemporary blues -sarjassa vasta helmikuussa 2024.
BN:ssä oikeastaan vain vuoden 2019 Puistoblues-esiintymisensä tiimoilta runsassanaisemmin mainituksi tullut Rebecca ja Megan Lovellin luotsaama yhtye aloitti toimintansa Atlantan, Georgian seudulla akustisena bluegrass-kokoonpanona yhdessä kolmannen siskon Jessica Lovellin kanssa. Puolisen vuosikymmentä kestäneen The Lovell Sisters -vaiheen jälkeen perhetriosta oli kuitenkin jäljellä enää kaksi ensiksi mainittua, jotka päättivät jatkaa 2010-luvun alussa musiikintekoa bluesille ja eteläiselle juurehtavalle rockille sielunsa luovuttaneena Larkin Poena. Kaikki seitsemän studiopitkäsoittoaan he ovat tuoneet markkinoille omalla Tricki-Woo -merkillään.
Vaikka kitaristi-laulaja Rebeccan sekä lap-steel- ja resonaattorikitaristi Meganin nimet esiintyvätkin yhdessä tai erikseen levyn kaikkien teosten kirjoittajina, aivan kahdestaan he eivät ole musiikkiaan luoneet. Osatuottajana ja -lauluntekijänä sekä urkurina ja basistina tärkeässä asemassa näyttää äänityksissä ahkeroineen Tyler Bryant, joka sattumoisin on myös Rebeccan aviomies. Rumpuja soittavat Calb Crosby ja Kevin McGowan, bassoa Tarka Layman ja urkuja paikoitellen Mike Seal. Heidän roolinsa on kuitenkin lähinnä siskoksia tukeva. Mahtipontisesta soundimaailmastaan huolimatta musiikki on sovitettu etenemään kaksikon ehdoilla ja heidän osuuksiaan korostaen. Vielä yhden geenisidoksen julkaisulle tuo edellisten äiti Trissa Lovell taustalaulajan ominaisuudessa.
Potentiaalisimpina korvamatoina kappalemateriasta erottuvat pohjoismississippiläiseen tapaan rakennettu murhakertomus Deep Stays Down sekä samankaltaisissa suistomaille vilkuilevissa kalmankatkuisissa mielenmaisemissa samoileva levyn päätösblues Lips As Cold As Diamond. Melankoliseen yleisilmeeseen nähden tervetullut kurssinmuutos on myös elämäniloiseksi southern rock’n’rolliksi reipastuva Kick The Blues.
Eniten albumilla on kuitenkin annettavaa aikuisempaan rock-makuun tykästyneille. Esim. Bad Spell ja Bolt Cutters & The Family Name saattaisivat löytää ymmärtäjiä muuan Teksasin pienen suuren trion ystävistä. Ahnaasti päälle puskeva slidekitara taas hallitsee Strike Goldia The Black Keysin radiohitit mieleen tuoden, muutoin lähimpiä vertailukohtia Lovellien musiikille kannattanee nuuskia vaikkapa Tedeschi Trucks Bandin ja miksei myös Bonnie Raittin tai Shemekia Copelandin suunnilta. Juuri heitä kun suosittelee ”fanien vinkeiksi” eräs S:llä alkava suoratoistopalvelukin.
Nashvillessä tätä nykyä asustelevat sisarukset vaikuttavat myös potevan jonkin asteen koti-ikävää. Jos americanan keinoin tulkittu Southern Comfort kertookin kaipuusta kasvukulmille, koitetaan Georgia Off My Mindilla vastavuoroisesti saada synnyinosavaltio tyystin pois pääkopasta kummittelemasta. Vielä syvällisemmin verenperintöä ja sen vaikutusta Larkin Poen musiikkiin pohditaan slidevetoisella Blood Harmonylla: ”Äiti sai Jumalalta lauluäänen ja hän siirsi sen seuraavaksi minulle”, maalailee Rebecca Lovell – ja antaa sitten luojanlahjan kaikua georgialaisten keuhkojensa kyllyydestä.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2024)
