CHRISTONE ”KINGFISH” INGRAM – Live In London
(Alligator ALCD 5015)
Etukäteen voisi ajatella, että mitä uutta sanottavaa enää on Christone ”Kingfish” Ingramista, joka kahdella ensimmäisellä albumillaan räjäytti pankin, kohosi salamavauhtia bluesin supertähdeksi ja nuoreksi suunnannäyttäjäksi.
Todellakin, esikoisalbuminsa ”Kingfish” jälkeen Ingram on ollut ehdolla 11 eri musiikkiäänestyksessä ja voittanut yhtä lukuun ottamatta ne kaikki, mukaan lukien Grammyn toisesta albumistaan ”662”. Ja siitä debyytistäkin hän sai Grammy-ehdokkuuden.
Myös ”Live In London” oli jälleen Grammy-ehdokkaana, mutta nyt tuli tilastotappio, kun vuoden parhaana bluesalbumina (Best Contemporary Blues album) palkittiin Larkin Poe. Kun lisänä ovat ylistävät arvostelut johtavissa bluesalan julkaisuissa ja kitara-ammattilaisten lehdissä, niin voiko 24-vuotias nuori muusikko enää enemmästä uneksiakaan.
Mississippin Clarksdalessa, ei kovinkaan kaukana siitä kuuluisasta valtateiden risteyksestä (jossa Robert Johnson tarinan mukaan myi…no, tiedätte kyllä) syntynyt Christone Ingram on päässyt lyhyessä ajassa harvinaisen pitkälle. Bluesin pelastajaksi on ollut aiemminkin esillä monta todella lupaavaa nimeä, mutta useimmat heistä ovat sittemmin taantuneet tai vaipuneet jo unohduksiin. Mutta mitä tekee Christone Ingram? Hän menee ja tekee yksinkertaisesti aivan loistavan live-tuplan! Ja tekee sen tekemättä siitä etukäteen mitään numeroa.
Konserttipaikkana on intiimi, hikinen klubi The Garage Lontoossa. Tarjolla on vain seisomapaikkoja. Kaikilla on jalat tukevasti maassa, ei vähiten Ingramilla itsellään. Ei brassailua, ei diivailua vaan nöyrää asennetta – ja yltäkylläisesti toinen toistaan hienompia kitaravetoisia tulkintoja.
”Live In London” sisältää kahdella CD-levyllään reilusti yli 100 minuuttia upeinta konserttitaltiointia, mitä olen kuullut todella, todella pitkään aikaan – ja tunnustan olevani live-levyjen suuri ystävä. Voin vakuuttaa, että tämän konsertin aikana aika ei tule pitkäksi. Monille muusikoille (ja kriitikoille!) live-levyt ovat useimmiten vain välttämätön paha. Niitä tehdään, jotta sopimuspykälät ja muut sitoumukset levy-yhtiön kanssa täyttyisivät, ja jälki on valitettavan usein sen mukaista. Christone Ingram ei näin tee. Hänelle konserttitilanne tarjoaa uusia mahdollisuuksia. Se ei hänen tapauksessaan tarkoita itsetarkoituksellisesti pitkitettyjä sooloja, vaan musiikki saa lavalla kokonaan uusia, alkuperäistä tuoreuttavia ja jopa muuntavia sävyjä.
Konserttituplan materiaali nauhoitettiin viime kesänä, ja jo muutaman kuukauden kuluttua keikan digitaalinen versio oli kuunneltavissa. Fyysiset levyt julkaistiin loppuvuodesta. Albumi koostuu pääosin edeltävien studioalbumin biiseistä, joista monet saavat nyt kokonaan uuden käsittelyn.
Avauskappale She Calls Me Kingfish kakkosalbumilta ”662” on ihanteellinen avaus konsertille. Se räväyttää setin käyntiin tavalla, jossa Ingramin lihaksikas kitarointi tekee harvinaisen selväksi, mitä tuleman pitää. Fresh Out, jonka Ingram soitti esikoislevyllään suuren vaikuttajansa Buddy Guyn kanssa, saa nyt aiempaa jazzikkaampia sävyjä ja lähtee komeaan lentoon. Hard Times, joka esikoislevyllä oli Keb’ Mo’n kanssa akustisesti soitettuna silkkaa delta bluesia, muuttuu nyt sähköisessä versiossa wah-wah -efekteineen varsin funkyksi.
Nämä esimerkit ja monet muut biisivalinnat kertovat siitä, että konserttilavalla on nyt selvästi kokeneempi Ingram kuin aiemmissa studiotaltioinneissa. Hänen olemuksestaan välittyy auktoriteetti, jolla on kanttia tehdä asioita uusiksi ja eri tavalla kuin aiemmin.
Mutta toki muutamat tärkeät arvot ovat pysysyviä. Been Here Before on Ingramin akustisesti näppäilemä kunnianosoitus isoäidilleen, kun taas herkän pianointron johdattelema Rock & Roll kertoo syvästä kaipauksesta ja kiitollisuudesta edesmenneelle äidille, jonka ansiosta Ingram ”saattoi myydä sielunsa rock’n’rollille”, kuten hän laulaa. Perhearvot ovat Ingramille tärkeitä.
Mukana on myös kaksi aivan uutta biisiä ja yksi erityisen sykähdyttävä laina, edesmenneen Michael ”Iron Man” Burksin Empty Promises, joka saa Ingramilta hurjan, veret seisuttavan tulkinnan. Burksin ennenaikainen kuolema vuonna 2012 oli suuri menetys.
Uusista sävellyksistä Mississippi Night on levyn pisin, kymmenminuuttinen instrumentaali, joka tarjoaa Ingramille mahdollisuudet näyttää kyntensä kitaristina. Midnight Heat on räväkkä, vahvasti funk-sävytteinen veto, jota värittävät Deshawn ”D-Vibes” Alexanderin urut. Hänen koskettimensa ovat muutenkin kautta levyn esillä erittäin hyvin, mitenkään unohtamatta basisti Paul Rodgersin ja rumpali Christopher Blackin rytmityöskentelyä, joka ei todellakaan ole mitään silkkiliihoittelua.
Tulos on taidokas, koko ajan johdonmukainen ja huikeassa vetävyydessään paikoin aivan ällistyttävä. Milloin viimeksi olette kuunnelleet levyä, joka saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissänne ja ihokarvanne nousemaan pystyyn silkasta mielihyvästä? Sellainen levy on ”Live in London”.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 2/2024)
