KIM WILSON – Take Me Back! The Bigtone Sessions
(M.C. MC-0087)
Kim Wilsonin levyjulkaisu on aina ollut tapaus joko Fabulous Thunderbirdsin keulamiehenä tai omissa nimissä tehtyinä enemmän blues- ja huuliharppupainotteisina albumikokonaisuuksina. Jälkimmäiset ovat poikkeuksetta olleet itselleni mieleisiä eikä viime vuoden loppupuolella ilmestynyt ”Take Me Back!” antanut odottaa minkään sortin pettymystä. Tämä on Wilsonin kahdeksas soolojulkaisu ja samalla paluu M.C.-merkille seitsemäntoista vuoden tauon jälkeen. Levy on äänitetty Big Jon Atkinsonin Bigtone-studioissa. Otot ovat suoria, analogiselle nauhalle ja monona. Tämä tuntuu olevan lisääntyvä trendi ainakin blueslevyissä ja kieltämättä sillä onnistutaan tavoittamaan klassisten studioiden 1950- ja 1960-lukujen äänimaailmaa.
Kappaleita on kuusitoista ja kokoonpanot vaihtelevat, mutta noudattelevat Wilsonin aiempien soololevyjen ja -kiertueiden Allstars-konseptia, jossa mukaan kutsutaan lajin parhaita osaajia. Atkinson soittaa kitaraa, Kedar Roy bassoa ja Marty Dodson rumpuja useimmilla raidoilla. Kitaristikaartiin kuuluvat lisäksi mm. Billy Flynn, Kid Andersen ja Rusty Zinn. Pianossa vuorottelevat edesmennyt Barrelhouse Chuck ja Robert Welsh. Kokonaisuus kuulostaa perinteiseltä sähköiseltä bluesilta, mutta siinä on myös nyansseja jazzista, doowopista ja rock’n’rollista. Odotetusti ja itseoikeutetusti pääroolissa on Kim Wilson, jonka lauluääni kuuluu tämän päivän kärkipäähän. Samoin kuin harpunsoitto, joka on saanut vaikutteita useilta mestareilta, mutta on muovautunut omannäköiseksi ja tunnistettavaksi.
Kansiteksteissä Kim toteaa, että levy on omistettu hänen ”veijarisedälleen”, legenda Jimmy Rogersille. Mukana onkin peräti neljä lainaa Rogersilta, jotka kaikki esitetään hienosti. Jos näistä olisi pakko valita oma suosikki, se olisi The Last Time. Nimikappale on Little Walterin alkuperäinen ja muita lainattuja ovat Jimmy Nolen, Larry Williams, Howling Wolf ja Percy Mayfield. Levyllä on seitsemän omaa sävellystä, joista neljä on instrumentaalia. I’m Sorry julkaistiin alun perin 40 vuotta sitten Thunderbirdsin versiona. Päätösraita Out Of The Fryin’ Pan on keskitempoinen shuffle, joka summaa hyvin albumin idean. Pelkistettyä tarjoilua hyvillä mausteilla, jotka kokki lisää sekoituksena, joka ei perustu suoraan oppikirjoihin.
Huomionarvoista on vielä se, että yksikään kappale ei ylitä kestoltaan neljää minuuttia. Ei siis ylipitkiä sooloja, joten tässäkin noudatetaan bluesin kultaisten vuosien studiotapoja.
Harri Haka
(julkaistu BN-numerossa 1/2021)
