KENNY WAYNE SHEPHERD BAND – Dirt On My Diamonds, Volume 2
(Provogue PRD77251, LP/PRD77252, CD)
”Dirt On My Diamondsin” ykkösosa viime vuoden lopulla ei innostanut isommin (ks. BN 1/2024). Pitkän tauon jälkeen uudelleen kuunneltunakaan tilanne ei radikaalisti muutu: Kenny Wayne Shepherdin etsimä uusi ilmaisu on tässä, ajoittain vahvasti soulpainotteisessa ykkösosassa vielä hakusessa.
Tuskinpa Louisianan kitaraässä on lukenut julkaisunsa suomenkielistä kritiikkiä, mutta levykokonaisuuden kakkososassa juuri ne monet kritisoimani puutteet on nyt korjattu. Kitaraa, Shepherdin parasta asetta, on nyt selvästi enemmän ja se myös soi kovempaa, biisit ovat lähes kautta linjan parempia ja myös lauluosuudet on jaettu aiempaa tasavertaisemmin. KWS Bandin erinomainen laulaja Noah Hunt pääsee nyt kunnolla ääneen, ja se on hyväksi koko bändille.
”Dirt On My Diamonds, Vol. 2” on sinänsä syntynyt samassa paikassa kuin edeltäjänsäkin, Muscle Shoalsin Fame Studioilla, Alabamassa, ilmeisesti jopa samoissa sessioissa. Siinä ovat edelleen mukana myös Muscle Shoalsille tunnusomaiset puhallinosuudet. Edeltäjänsä tavoin levyllä on kahdeksan biisiä ja pituutta vain vanhan LP-levyn mitalta, hieman yli puoli tuntia.
Kuitenkin ”Vol. 2” on aivan kuin eri planeetalta, paljon hallitumpi ja toimivampi kokonaisuus. Hyvä, että levy sai itsenäisen ulospanon, vaikka ykkös- ja kakkososat olisi yhteisen kestonsa puolesta voitu julkaista yhtenä CD-levynäkin. Mutta olisihan se ollut toispuoleinen, niin paljon parempi ”Vol. 2” on. KWS ei ole tinkinyt kunnianhimostaan, mutta vaikuttaa nyt toimissaan varmemmalta ja päättäväisemmältä. Levy on myös selvästi ykkösosaa puhdikkaampi, studiossa on saavutettu live-energiaa.
Tarttuva avausbiisi I Got A Woman (omaa tuotantoa, ei se Ray Charlesin hitti) Kenny Waynen laulamana ja irtonaisesti kitaroimana viestii vahvasti uudistuneesta, energisestä ilmeestä, jota puhallinosuudet nasevasti tukevat. Noah Huntin laulamassa Middlessä energialataus ei hyydy, vaikka sovitus vie ajatukset 1970-luvulle puhallinvoittoisen AOR-yhtye Chicagon aikoihin.
My Guitar Is Crying vertautuu väistämättä George Harrisonin tunnettuun biisiin While My Guitar Gently Weeps, mutta on ihan eri kappale – ja ehkä albumin ainoa huti.
Onneksi Huntin laulama verevä southern-tyylin rokki Long Way Down korjaa heti tilanteen, eikä Kenny Waynen tulkitseman ja tulisesti kitaroiman Never Made It To Memphisin jälkeen tuota hetkellistä horjahdusta enää muista. Levyn ehkä parhaassa biisissä on selviä kaikuja Tom Pettyn tuotannosta, eikä se ole lainkaan huono asia.
Sen kanssa levyn ykkösbiisistä kilpailee bluesahtava Watch You Go, joka tiivistää Huntin vokaaliosuuksien johdolla erinomaisesti, kuinka vahva KWS Band on nykykunnossaan, kun kaikki toimii. Vahvasti funkkaava Pressure toimii sekin mainiosti ja sisältää yhden levyn maukkaimmista kitarasooloista. Kenny Waynen ääni sopii tähän mainiosti.
Kun KWS:n oma tuotanto on tätä tasoa, hieman ihmettelee, miksi päätösbiisiksi on pitänyt ottaa vanha ZZ Top -boogie She Loves My Automobile (1970-luvun lopun albumilta ”Deguello”). Ei tulkinnassa sinänsä mitään vikaa ole, mutta eipä se kyllä mitään uutta annakaan. Hyvä sentään, ettei ykkösosan Elton John -hirvitys saanut jatkoa!
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 5/2024)
