JUKE JOINT PIMPS
The Gospel Pimps - Boogie The Church Down
(Voodoo Rhythm VR-CD66)
(1) Eat For Me (2) Delta Trip (3) I Need My Baby (4) Boogie 65 (5) Sweetest Hymns (6) Old School Boogie (7) Blues Power (8) I Feel Guilty (9) Juke Joint In The Sky (10) Boogie The Chruch Down (11) Keep Your Arms Around Me (12) King Roland’s Prayer (13) Feeling Lonely (14) The Pimps Don’t Like It

Saksanmaalta kajahtaa. Kymmenisen vuotta toiminut Juke Joint Pimps -kaksikko T-Man (kitara ja laulu) sekä Mighty Mike (rummut ja huuliharppu) lataavat roheimman jälkeen. Sellaiset termit kuin uusautenttisuus tai trashblues antavat osviittaa miesten hurmokselliselle tunteenpalolle. Asenteessa löytyy ja mieleen nousee nimiä kuten Elmore James, Muddy Waters... Touhu on rankkaa, takaan sen. Ukoilta löytyy aiempikin albumi, joka sisältää kierrätysmateriaalia. Nyt on vain uutta kamaa matkassa. Tsekatkaapa netistä video ”Dick Shake”, joka on kierrätysilmiön kokenut ”Hip Shake” ja toimii kuin rasvattu. The Gospel Pimps puolestaan on miesten alter ego, joka hakee vaikutteensa mustasta gospelista, kuten Duke-Peacock -helmistöstä. Hillitöntä on touhu silläkin osastolla ja matkassa on köörin ohella myös pystybasso.

Stop kevyttuotteille! (1):llä vaaditaan rasvan tirinän jatkuvan ja eiköhän äärimmilleen pingotettu down-homejyystö erota heti porukasta ne kuulijat, jotka vielä uskaltavat jatkaa. Riffi on kitarassa retee, boogie hidasta ja slide murhaavaa raidalla (2). Junttaavalla biitillä etenevä (3) on uhmakas shamanistinen, pelottavakin. Oivallisesti ”Boogie Chillen” -riffiä uusiokäyttävä (4) pärähyttää itsensä palkintopallille. Paluu shamanistien maahan tapahtuu yltiörankalla hitaan sävykkäällä (5):lla. Rivakan rujosti runnova stompperi (6) osoittaa, että kyllä rockauskin tarvittaessa irtoaa. Nopee, räppäävä (8) ei oikein ota kipunaa, vaikka yritystä matkassa onkin. Jyskyttävällä voimalla pudotteleva stomper (10) palauttaa kuviot kuosiinsa. Meno eikun yltyy vaan raidalla (11). Touhu rockaa ja asenne on jokseenkin päällekäypä. Vielä kandee nimetä hyvällä riffillä boogiettava (12).

Gospelin puolelta suorittaa pelinavauksen (7), eräänlainen blues-messu ”call & response” -periaatteella. Voitte uskoa, että ekalla kuuntelukerralla oli arvioija ihan pihalla, mitä tää nyt on? Vauhdikasta ja hurmoksellista on meno myös (9):llä, tämähän on hilpeää ja komppi kapuaa ravi-osastolle. Messu-tematiikkaan palataan jälleen raidalla (13), eikä homma laahaa vieläkään. Ja maaliin laukataan (14) edelleen gospel-ottein, touhu pysyttelee hurjalla puolella.

Jos levyhyllyssäsi on kunniapaikoilla Jo’ Buddyn tai vaikka Bo Weavilin levyjä, passaa tämä sinne palkintokaappiin niiden seuraksi. Tää on pahaa, määän!

Mikke Nöjd