JUHA KARTANO – Sydän mun
(Humble House HUMBLECD61)
Kitaristi Jonne Kulluvaaran kanssa pitkään akustisen kantribluesin parissa operoinut harpisti-laulaja Juha Kartano on tehnyt 2020-luvulla itseään uudella tavalla rootsväelle tykö. Levyllisen englanninkielistä materiaalia Turbinos-ryhmän solistina hiljattain julkaissut riihimäkeläinen on nyt siirtynyt ensimmäistä kertaa sekä sooloartistiksi että esiintymään ykkösäidinkielellään. Tukenaan, turvanaan ja motivaattorinaan hänellä ovat toimineet urakassa paitsi soittokollega Kulluvaara, myös Tomi Leinon ja Sami Parkkisen kirjoittamat uudet kappaleet sekä tietenkin Leinon korvaamaton studioapu niin äänittäjänä kuin tällä kertaa vaihteeksi rumpalinakin. Alkujaan kitara-huuliharppu -duoalbumiksi kaavailtu hanke prosessoitui matkan varrella kunnianhimoiseksi soololevyksi. Mukaan sessioihin saapui Leinon Suprovox-konkareista myös basisti Jaska Prepula sekä täydennysjoukkoina tilanteen vaatiessa kourallinen muuta soitto- ja taustalaulukykyistä väkeä.
Siirtyminen ensimmäisen kotimaisen käyttöön taitanee tuottaa artistille kuin artistille joko uhan tai mahdollisuuden siihen, että hänen musiikkinsa samalla rahtusen verran iskelmällistyy. Kartanon miellyttävä lauluääni yhdistettynä sopivan arkiseen ja elämänmyönteiseen tarinankerrontaan avaavatkin luontevan oikopolun kappaleiden päätymiselle myös radiokanavien listoille. Suurta intohimoaan huuliharpun soittoon hän ei kuitenkaan ole hylännyt. Munnari kajahtelee taitavin kielenkääntein lähes jokaisen esityksen selkärankana, varmistaen jo sillä pitkäsoiton paikan nimenomaisesti blues/roots -kategoriassa.
Hieman kärjistäen kappaleet pyörivät tyylillisesti bluesin, soulin ja bluesrockin ympärillä. Mm. sympaattiset sisimmäntutkiskelut Kaipaatko koskaan ja Kadonnut rakkaus johdattelevat Steve Cropper -vivahteisten kitarariffien sävyttämänä popin ja Suomi-soulin harmaalle sekä nykyisin yhä harvemmin hyödynnetylle vyöhykkeelle. Eloisaa rhythm’n’blues-keinuttelua Nyt lähdetään kannattelee vakkarisoittajiston täydennyksenä Heikki Pohto baritonisaksofoneineen, gospelhölkkä Taivaaseen sekä tunnelatauksinen groovenumero Sydän mun taas saavat viimeiset silauksensa Pekka Gröhnin pomottavasti raikaavista uruista. Blues-juurilleen uskollisempi Kävelen askeltaa yksisointuisena Chicago-mallisuorituksena rytmisesti kohti lyriikoissakin mainittua junakontekstia, Masinistin laulu puolestaan antaa ajankohtaisena opetuksenaan yhteenvedon työnarkomaanin aatteista pätkäduuniarjen oravanpyörässä sekä tilanteessa, jolloin hommat sorvin ääressä yllättäen loppuvatkin.
Levyn ilmestyttyä Kartano on paljastanut, ettei soolojulkaisu ollut varsinaisesti hänen alkuperäinen päämääränsä. Kyseessä oli silti pitkäaikainen haave – ja kun sitä lautasella tarjottiin, siihen oli pakko tarttua. Nyt hän ojentaa moneen makuun maistuvaa cocktail-tarjotintaan eteenpäin meille kuulijoille, joista vain pahimmat pölkkypäät kehtaavat jättää iskemättä näppejään näihin antimiin kiinni.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2023)
