JOHNNY SPENCE & DOCTOR’S ORDER – Crude And Rude
(Finnish All Music & Media FAMMCD27)
Legendaarisimmista legendaarisin brittirock’n’roll-trio Pirates eli loistossaan läpi 70-luvun jälkipuolen, jolloin ryhmää piti jatkuvassa pyörteessä sen vokaalinen myrskypesäke, basisti Johnny Spence. Konkarin ennenaikaisen eläkelöitymisen tyrmäsi kuluvalla vuosituhannella helsinkiläinen Doctor’s Order, joka antoi idolilleen uuden uljaan tilaisuuden nousta parrasvaloihin sekä keikoilla että useampaan otteeseen myös levytysten merkeissä. Teppo Nättilän ja Kimmo Oikarisen rytminen yhteisymmärrys olikin keskeisessä asemassa karismaattisen solistin ottaessa paikkansa vierasmaalaisen bändinsä keulilla monen vuoden ajan. Lähestulkoon Mick Greenin veroisen rintamatoverin hän taas sai kitaristi Arto Hämäläisestä, joka on toden totta Pirates-pohjatyönsä tehnyt ja ottanut osaksi blues- ja rock’n’roll-keskiöstä kumpuavaa dominanttia soittotyyliään.
Historiallisestakin perspektiivistä ehdottoman arvokas postuumijulkaisu käynnistyy kahdella Juha Takasen äänittämällä studio-otolla. Monissa onnistuneissa Spence-sessioissa syntyi runsaasti materiaalia, josta oli aikoinaan varaa jättää tallenteita myös albumien ulkopuolelle. Erityisen hyvin toimii uhmakkaaseen Pirates-henkeen sovitettu Willie Dixonin kuolematon My Babe (2011), josta tosin valikoitui kyseisen levytysvuoden ”Hot And Rockin’” -pitkäsoitollekin varsin samankaltainen versio. Hieman vähemmän päällekäyvän käsittelyn saa osakseen Rosco Gordonin usein lainattu No More Doggin’ (2014), jota kitaristi Archie personoi tuoreempaan uskoon mehevillä slidesooloillaan. Aikaisemmille FAMM-yhtiön Doctor’s Order -uusintajulkaisuille ominaiset live-esitykset muodostavat levyn loppuosan, näistä keikoista molempia BN-toimittajakin muistelee olleensa paikan päällä todistamassa.
Kokoonpanon jäähyväisshow Helsingin Juttutuvassa lokakuussa 2016 on sisällytetty cd:lle kattavammin, yhteensä yhdeksän näytteen edestä. Niillä taustatrioa täydentää paikoin luottoharpisti Ensio Takamäki. Pirates-vermeitä ohjelmistossa lainataan aina yhtä kiihkeän Don’t Munchen Itin verran, mutta tokihan myös muu setti samaa sylttytehdasta ammentaa. Esimerkiksi Wilko Johnsonin ja Mick Greenin vanha kimppasävellys Going Back Home, rock’n’roll-standardit Down The Line, Lonesome Train ja Tear It Up sekä Chuck Berryn Let It Rock kertovat kyllä universaalia piraattikieltä ymmärtäville hyvin, missä nyt mennään. Silloista Spenceä ajankohtaisimmillaan kappalesikermässä edustavat swamprock-poljentoinen Get Me To The Doctor, täydellisesti laulajan brutaaliin lähestymistapaan kouliutunut Hurriganesin Hot Wheels sekä tylynä Lonesome Train’maisena rockabillybluesina sykkivä 6,5-minuuttinen Parchman Farm.
Varhaisempaa Spence/DO -livekombinaatiota kuullaan kolmen numeron verran Järvenpään edesmenneestä Swengi-ravintolasta maaliskuulta 2009. Mukana ovat studiotuotantoonkin tiensä löytänyt hurmoksellinen Mungo Jerryn All Dressed Up With No Place To Go, merirosvolaivan kölin alta uittamisen jälkeen Shakin’ All Over -henkisen tomeramman ilmeen saanut Cliff Richardin Move It sekä Bo Diddleyn I Can Tell. Edes reilun seitsemän vuoden tarkasteluväli ei näytä muuttavan ennakkokäsitystä siitä, että suomalais-englantilainen yhteenliittymä todella oli heti alusta pitäen kuin luotu toisilleen.
Piakkoin 80-vuotisjuhliaan viettävä Johnny Spence ei takaisin keikkalavoille enää haikaile, eikä sinne ole sitkeistä vaateista huolimatta tohtorismiehemmekään aikeissa palata. Annetaan sankarien siis nauttia eläkepäivistään, Spencen tapauksessa jo toistamiseen, ja jatketaan me omaa eloamme tämän sekä seurueen aikaisempien Goofin’-merkin pitkäsoittojen tahdittamana.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2021)
