JOHNNY LITTLEJOHN & J.B. HUTTO – Slide ’Em On Down: Chicago Slide Guitar 1966–1992
(JSP 2507, 2-CD)
Mississippiläinen John Wesley Funchess (1931–1994) nousi mm. Howlin’ Wolfin ja Jimmy Reedin yhtyeriveistä soolotaiteilijana julkisuuteen 1960-luvun puolivälissä. Arhoolie-merkillä 1969 käynnistyneen, kaikkiaan kahdeksan albumin mittaisen pitkäsoittojatkumon ohella laulaja-kitaristi sai aikaiseksi vuodesta 1966 lähtien toistakymmentä singleä, mukaan lukien yhden Suomen Love Recordsin julkaisun. Erikoista kyllä, tätä huomionarvoista pikkuvinyylien rivistöä ei ole aikaisemmin nähty tarpeelliseksi niputtaa yhdelle ja samalle koosteelle. Tältä osin lähes kattavan kulttuurityön tehneelle JSP:lle on paikallaan antaa kiitosta myös julkaisun informatiivisesta ja kuvitukseltaan huolella viimeistellystä 16-sivuisesta kansivihkosesta levytystietoineen. Kaiken lisäksi käärön etukantta vielä koristaa Pertti Nurmen ottama vuosikertafoto kiekon kohteesta Helsingissä 1970.
Johnny Littlejohnin levytysuran lähtölaukaukset Margaret- ja Terrell-merkkien neliviitosilla herättivät heti lupauksia. Brook Bentonin Kiddio-hittiä lainaavan Kitty O’n hän esittää bluesmieheksi jopa odotettua rennommissa r&b-tunnelmissa, Freddie Kingin henkeen kohellettu instrumentaali Johnny’s Jive taas kertoo veijarin toisesta puolesta: kaiken kaikkiaan monia Littlejohnin varhaisraitoja leimaa hallittu kaaos sekä soitannollisesti että sovituksellisesti. Ei se ollut aina niin justiinsa.
Toisinaan kuitenkin oli. Esimerkiksi Willie Dixonin Bloody Tearsilla (Weis/T.D.S. Records) Johnny yhtyeineen lataa tiskiin sykähdyttävintä saksofonilla marinoitua Elmore James -shufflea, mitä Chicagossa levyn ilmestymisvuonna 1968 ylipäätään saatiin aikaiseksi. Oscar ”Bo Dudley” Colemanin vetämällä T.D.S.-merkillä julkaistujen raitojen taso tosin vaihteli, vaikka Dixon pysyikin mukana tuotantotiimissä tarjoamalla Johnnyn käyttöön myös jatkossa peruslaadukkaita sorvauksiaan, kuten 29 Ways ja I Need Lovin’.
Ykkös-CD:n puolivälistä eteenpäin jatketaan matkaa kolmen näytteen verran Bob Riedy Chicago Blues Bandin seurassa. Windy Cityn bluespiireissä vaikuttaneen valkoisen pianistin johtaman kokoonpanon albumi ”Lake Michigan Ain’t No River” ilmestyi Rounder-merkillä 1974, solistinaan ja kitaristinaan Littlejohn. Isomman puhallinsektion tukemaa big band -bluesia liikeni vielä 1980 taltioiduille äänitteille työnimellä Johnny Little John & Orchestra, joukossa pätevä uusintaotto artistin vuoden 1966 kakkossinkulla alkujaan esitellystä What In The Worldistä.
CD 1 saatellaan maaliin viidellä ennenjulkaisemattomalla livenauhoitteella. Belgiassa marraskuussa 1983 syntyneet Chicago Blues Festival -turneen esitykset on tehty nimekkään soittokunnan (mm. Lafayette Leake ja Bob Stroger) voimin, mutta muutoin hieman onttosoundisina jälkipolville säästyneet Dust My Broomin ja Shake Your Moneymakerin kaltaiset standardit jäänevät ainoastaan kuriositeeteiksi muille kuin täydellistä Johnny Littlejohn -kokoelmaa havitteleville. Lysti meno niin lavalla kuin harvakseltaan soiton seasta kantautuvista yleisön kannustusäänistä päätellen myös katsomon puolella joka tapauksessa vaikutti tuolloin olleen.
Kakkos-CD:stä valtaosan täyttää JSP-albumi ”When Your Best Friends Turn Their Back On You” vuodelta 1992. Tälläkin Chicagon Soto Sound Studion materiaalilla seniori keskittyy paljolti päivittämään vanhaa tuotantoaan sekä coveroimaan mm. Elmore Jamesia. Ilmavaa, toteutukseltaan elämänmyönteisen oloista ja laulutulkinnoiltaan paikoin hyvinkin maukkaasti tirskahtelevaa ydin-Chicagoa tarjoavan osuuden kohokohdiksi nousevat erityisesti pilkkomisteemainen Muddy Waters -muunnelma Feel Like Choppin’ sekä päätöksenä soiva Keep On Runnin’, jonka varrelle on myös säästetty levyn intohimoisimmat hitaat slidekitarasoolot. Sessioiden jälkeen sairauksien koettelemalla Johnnyllä ei ollut enää elinaikaa muutamaa vuotta pidempään, eikä häntä studioonkaan enää sen koommin saatu.
JSP tosin ei malta jättää dokumentointia vielä tähän. Brittimerkin hieman pohdintaa aiheuttava ratkaisu on näet ollut mahduttaa antologian loppuun J.B. Hutton 1970-luvulla purkitettua studioaineistoa yhtiön alun perin 1985 julkaisemalta LP:ltä ”Bluesmaster”. Ehdottoman käypää kamaa, mutta kysymys herää, miksi ne on haluttu ”tuhlata” juuri tähän kohtaan, eikä vaikkapa yhtä ansiokkaasti rakennetulle omalle Hutto-tuplalleen?
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2023)
