JOHN MAYALL'S BLUESBREAKERS
Live In 1967
(Forty Below FBR 008) -15

Kun oltiin tultu vuoden 1967 puolelle, suurin osa Britannian entisistä blues- ja r&b-yhtyeistä oli Rolling Stonesia myöten hylännyt musiikilliset lähtökohtansa ja siirtynyt psykedelia-rockin ym. muoti-ilmiöiden pariin. Englannista löytyi silloin sentään vielä kaksi tärkeää ja suosittua bändiä, joiden ohjelmistojen selvä enemmistö koostui sinisten sävelten muotoiluista. Ne olivat tietysti John Mayall's Bluesbreakers ja Fleetwood Mac, joiden keskeiset jäsenet soittivat yhdessä tuon vuoden helmikuusta toukokuuhun eli vain noin kolmen kuukauden ajan. Silloin nimittäin Macin johtohahmo Peter Green, alkuperäiseltä sukunimeltään Greenbaum, ja sen rytmiryhmä John McVie & Mick Fleetwood kiertelivät keikkapaikasta toiseen Mayallin kumppaneina.

Yhtyeen esiintymisiä seuraili tuolloin innokas hollantilais-fani Tom Huissen, joka onnistui äänittämään sen suorituksia yksikanavaiselle kelanauhurilleen ainakin viidessä eri paikassa. Mayall sai vain vähän aikaa sitten nuo historialliset tallenteet haltuunsa, ja nykytekniikan avulla niistä on saatu valmistettua aivan kuuntelukelpoinen ja pituudeltaan reilusti yli 70 minuutin mittainen kooste. Kuten arvata saattaa, tällainen tuotos on mennyt hyvänlaisesti kaupaksi niin Britanniassa kuin useissa muissakin Euroopan valtioissa.

Jo silmäys tuotteen kappalelistaukseen valaisee merkittävästi sen sisältöä. Sen yhteensä 13 raidasta nimittäin valtaosa eli kaikkiaan kymmenen on peräisin mustien kitarasankareiden ohjelmistoista. Otis Rushin bravuureita edustavat iki-ihanat All Your Love, Double Trouble, So Many Roads ja I Can't Quit You Baby. Freddie Kingin levytystuotannosta on napattu mukaan tunteikkaat valitukset Have You Ever Loved A Woman ja Someday After Awhile sekä sähäkät instrumentaalit The Stumble ja San-Ho-Zay. Johnny "Guitar" Watsonilta on peräisin rivakka Looking Back, ja koko kattauksen päättää seesteinen versio T-Bone Walkerin suurklassikosta Stormy Monday (Blues). Loput otokset ovat omintakeinen näkemys Tommy Tuckerin hitistä High Heel Sneakers sekä Mayallin kaksi omatekoista bluesia.

Noihin aikoihin Peter Green oli tavattoman hyvässä vedossa, nykyterminologiaa käyttäen monesti aivan liekeissä. Mayall toki hoitaa itse kaikki lauluosuudet ja soittaa välillä painokkaasti niin huuliharppua kuin koskettimiakin, mutta siitä huolimatta koko kattauksen selvä johtohahmo on pitkiä soolo-osuuksia kitarastaan esiin loihtiva Green. Ja noiden kahden soittokappaleen aikana kaikki muut muusikot Mayallia myöten jäävät kauas hänen taka-alalleen. Eräs olennainen syy Fleetwood Macin perustamiseen oli mitä luultavimmin se tosiasia, että nämä kaksi vahvaa persoonaa eivät vuoden -67 kesällä yksinkertaisesti enää mahtuneet samaan kokoonpanoon.

Monista Mayallin albumeista en enemmälti välitä, mutta tämän kiekon hankintaa suosittelen lämpimästi kaikille hyvän valkoisen bluesin ystäville. Kun Peter Green vuonna 1970 koki henkisen romahduksen, mistä hän ei koskaan kunnolla toipunut, maailma menetti hänessä todellisen mestarikitaristin.

Vesa Walamies

(Julkaistu BN-numerossa 5/2015.)