JOHN LEE HOOKER – Black Night In Falling – Live At The Rising Sun Celebrity Jazz Club
(Justin Time JAM 9166-1)
MUDDY WATERS & FRIENDS – Goin’ Way Back
(Justin Time JAM 9130-1)
Tuskinpa lehtemme lukijoille tarvitsee esitellä sen enempää John Lee Hookeria kuin Muddy Watersiakaan. Sekä Muddy että Hooker kuuluvat siihen bluesin historian korkeimpaan eliittiin, joita ilman Blues Newsiä tuskin olisi koskaan perustettu. Luultavasti lähes kaikilla lukijoilla on jokunen äänite molemmilta, useilla ehkäpä koko tuotanto (niin minäkin luulin ennen kuin löysin nämä levyt).
Jos kuitenkin olet ns. myöhännäisherännäinen eli ko. artisteihin tutustumaton, niin näidenkin julkaisuiden kautta voit huoleti aloittaa. Suositeltavampia ovat tosin lukuisat hittikokoelmat, joita molempien klassikoista on julkaistu kymmeniä – ellei satoja.
Kumpikaan levyistä ei ole varsinainen uutuus, sillä molemmat ovat aiemmin ilmestyneet Just A Memory -merkillä 90-luvulla. Suomessa en niitä muista nähneeni, mutta muistinihan on tunnetusti kuin Uuno Turhapurolla: palailee pätkittäin. Tällaisina ”oikeina” eli vinyylilevyinä ne näkivät päivänvalonsa vasta nyt. Molemmat ovat rajoitettuja ns. Black Friday -julkaisuja. Black Friday- ja Record Store Day -kampanjathan ovat isojen levy-yhtiöiden keksimä ”käden ojennus” (pikemminkin vittuilulta tuntuva riesa) musiikin harrastajille. Tehdään rajallisia painoksia joistakin harvinaisista tai ennen julkaisemattomista äänitteistä, myydään ne vähän kalliimmalla ja näin ollen luodaan ”uusia keräilylevyjä”. Eikö tuotteita tosiaan voisi painaa sen verran, että kaikki halukkaat (niin asiakkaat kuin kauppiaatkin) ehtisivät saamaan haluamansa?
Muddy ja kaverit eli bändin jäsenet äänittivät omaksi ja läsnäolijoiden iloksi vapaa-aikanaan Kanadan kiertueella akustisia versioita tutuista kappaleista. Tunnelma on ollut rento ja luultavasti virvokkeitakin nautittu. Jälkimmäinen ei tosin kuulu musisoinnissa, sillä sen verran soittokokemusta taisi ukoilla olla takana. Kotitarveäänitykset on tehty ehkä yhdellä, korkeintaan kahdella mikrofonilla. Äänentoisto ei siis ole studioluokkaa – mistään hifistelystä puhumattakaan, mutta erittäin hyvä kaikesta huolimatta. Luulenpa näiden kuulostavan jopa paremmilta, kuin jos ne olisi tehty jäyhissä studio-olosuhteissa. Laulu ja akustiset kitarat kuuluvat selkeästi kuin olisi ollut itse paikalla ja pieni rouheus tuo niihin pikanttia autenttisuutta. Vanhat kunnon Gypsy Woman, Little Anna Mae tai My Home Is In The Delta iskivät ikään kuin en olisi Muddya ennen kuullutkaan.
Kakkospuolella bändikaverit kaappaavat vallan. Uskollisena säestäjänä toimii kitaristi, aina yhtä loistava, Sam Lawhorn, mutta solistin osan rohmuaa toinen kitaristi Luther ”Georgia Snake Boy” Johnson peräti kolmella kappaleella. Oman panoksensa mukaan tuo huuliharpisti George ”Mojo” Buford eivätkä bileet voisi olla kunnolliset, ellei mukana olisi Muddyn ”velipuoli”, pianisti Otis Spann. Pianoa ei tosin ole kukaan lavalta raahannut sessioihin, joten Spann tyytyy levykannen mukaan laulusolistin virkaan. Kummallista tosin on, että lauluääni ei ole tutun uhkaava väkijuomien karkaisema röhinä kuten Spannillä yleensä.
Hassuna yksityiskohtana voi pitää sitä, että nämä tallenteet on tehty keskellä Muddyn ns. etsikkoaikaa – tai pikemminkin aikana, jolloin levy-yhtiö Chess pähkäili, kuinka myydä Muddy Waters uudelle yleisölle 60-luvun puolivälissä. Kokeiltiin akustista bluesia ”Folk Singer” -levyllä ja rhythm and bluesia jazzahtavalla puhallinkokoonpanolla albumilla ”The Brass And The Blues”. Molemmat mainioita levyjä, mutta uutta yleisöä ei tuolloin tavoitettu. Vuonna ’69 tehtiin vallankumouksellinen ”Electric Mud”, jolloin vanhatkin fanit kaikkosivat. Myöhemminhän tuo sähköistä bluesrockia, funkya ja psykedeliaa yhdistelevä levy on nimetty jo klassikoksi. Montrealissa lokakuussa ’67 Muddy ja kaverit kuitenkin soittivat sitä missä parhaiten olivat kotonaan – kotikulmien bluesia.
Joku väitti näitä äänitteitä turhaksi rahastukseksi. En ymmärrä. Kauhukseni huomasin nauttivani joka hetkestä!
John Lee Hookerin tapauksessa luulin omistavani kaikki hänen levynsä ennen kuin törmäsin tähän Black Friday -julkaisuun.
”Black Night Is Falling” näytti hieman epämääräiseltä. Samoihin aikoihin, vain muutaman kuukauden sisällä oli äänitetty Hookerin live-levy ”The Cream”. Kokoonpanokin oli osittain sama ja kappaleet pitkiä jammailuja – kolme kappaletta levypuolella. Toisaalta mietin, etteihän tuo Tomaton julkaisema ”The Cream” nyt huonokaan ollut, omistinhan siitä sekä alkuperäisen tuplavinyylin että bonuksilla lisätyn tupla-cd:n. Mutta kun näin tästä Black Friday -keräilylevystä rinnakkain julkaistun ”collectors item” -tuplavinyyliversion, peli oli menetetty. Armoa ei enää kyselty sen enempää ylä- kuin alakerrastakaan.
”Black Night Is Falling” on loistava konserttilevy, joka lunasti paikkansa ensikuulemalla ”vuoden parhaat” -listalleni. Tosin sinnehän pääsee jo Hookerin nimelläkin, mutta musiikista ei ollut lainkaan haittaa.
Varsinaisen päälevyn kappaleet ovat tuttuja John Lee Hookerin musiikkiin perehtyneille. Aina tyrmäävä Boom Boom ei petä nytkään ja One Bourbon, One Scotch, One Beer saa yleisön syömään… ei kun juomaan John Leen kädestä. Suursuosikkini It Serves Me Right To Suffer pitää otteessaan. Vaikka hidas blues kulkee ilman soinnunvaihdoksia, saa sen intensiteetti pidättämään henkeä. Kauaksi ei jää myöskään maanisen synkkä versio Mercy Deen bluesista One Room Country Shack.
Kolmospuolen Rock Steady on sitten se varsinainen bonuskappale. Boogielle kertyy pituutta yli 15 minuuttia, mutta otteessaan se pitää herkeämättä koko ajan – muuttuen loppua kohden aina vain kiivaammaksi!
Kolme ”käänteentekevää” hip hop- tms. miksausta Rock Steadystä ovat minun ahtaaseen musiikkimakuuni totaalisen turhia. Kuvitteleeko joku tosiaan, että näillä tylsillä sämpläyksillä saadaan jotain uutta irti John Lee Hookerin verevästä boogiesta? Tuon nelospuolen olisi voinut minun puolestani jättää vaikka tyhjäksi – mutta mutta, eihän sitä ole pakko toista kertaa enää kuunnella.
John Lee Hookerin Coast To Coast Blues Band oli kovassa iskussa vuonna ’77 ja pari vuotta myöhemmin sen saattoi kokea jopa Suomessa, Tavastia Klubilla Helsingissä. Tämä livelevy tuo mieleeni Tavastian keikan hurmoksellisuuden! Muistelin kitaristi John Garcian ”olleen ihan ok”, mutta levy paljastaa kuinka kova kitaristi hän olikaan – ja John Lee kun ei ole niitä maailman helpoimpia säestettäviä.
Vaikka olen vuosikymmenet hehkuttanut John Lee Hookerin Tavastian konserttia ikimuistoisena, epäilen tuskin kuitenkaan muistavani kaikkia yksityiskohtia. Väitinhän jopa, etten koskaan pese oikeaa kättäni päästyäni kättelemään Hookeria lavan reunalta, mutta olen tainnut silti pestä.
Muddyn jääväsin ”vuoden parhaista”, koska sehän olikin tullut jo vuonna ’18. John Leetä ei pitäisi pois mikään tekosyy. Jos onnistutte nämä vinyylit vielä löytämään niin ostakaa ihmeessä – tai minulle on ihan saman tekevää miten hankitte!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
