JOHN LEE HOOKER – Documenting The Sensation Recordings 1948–52
(Ace JLHBox 019, 3-CD)
John Lee Hooker aloitti levytysuransa 31-vuotiaana Detroitissa vuonna 1948. Mississippin Clarksdalen lähistöllä syntynyt Hooker sai kitaraoppinsa kasvatti-isältään William Moorelta. Hän esiintyi Memphisin bluesklubeilla 1930-luvulla ja työskenteli tehdastöissä monissa kaupungeissa, kunnes tuli Ford Motor Companyn palvelukseen Detroitiin vuonna 1948. Työn ohella hän keikkaili ahkerasti saavuttaen suosiota Detroitin mustan väestön huvittelualueella Hastings Streetillä ja muissa ”Black Bottomin” soittoruokaloissa.
Hookerin elämänkerran (Charles Shaar Murray: ”Boogie Man, The Adventures Of John Lee Hooker In The American Twentieth Century” 1999) mukaan hän tapasi erään klubin ulkopuolella levykauppias Elmer Barbeen, ystävystyi tämän kanssa ja teki Barbeen levykaupan pikkustudiossa demolevyn, jota tarjottiin usealle levy-yhtiölle. Bernie Besmanin ja Johnny Kaplanin pieni Sensation-levy-yhtiö kiinnostui Hookerista, ja tämä sai kutsun studioon. Ensimmäisessä sessiossa levytettiin Hookeria akustisesti ja soolona. Vahalle saatiin ensin kolme kappaletta: Sally Mae, Wednesday Morning ja War Is Over. Ne olivat kaikki blueseja, mutta Besman pyysi Hookeria soittamaan vielä boogieta, joka ehkä myisi paremmin Detroitin seudulla. Hooker vastasi ettei osaa, ajatellen ehkä, että kyseessä oli pianoboogie, joka oli suosittua 1930-luvulla. Hän kuitenkin soitti klubihittinsä Boogie Chillenin. Koska Besmanin levy-yhtiöllä ei ollut maanlaajuista levyjen jakeluverkostoa, yhteys otettiin Hollywoodissa majaa pitäviin Biharin veljeksiin, jotka julkaisivat Boogie Chillenin (B-puolella Sally Mae) omalla Modern-merkillään. Levy oli massiivinen hitti, ja se nousi Bilboardin R&B-listan ykköseksi helmikuussa 1949. Sillä oli huomattava vaikutus myös moneen nuoreen bluesartistiin, kuten Buddy Guyhyn ja Albert Collinsiin. Molemmat ovat kertoneet Boogie Chillenin olleen ensimmäinen kappale, jonka he opettelivat soittamaan kitaralla.
Besmanin ja Hookerin yhteistyö jatkui vajaat neljä vuotta. Sinä aikana syntyivät mm. R&B-listahitit I’m In The Mood ja Crawlin’ King Snake. Besmanin ja Hookerin välit olivat usein kireät. Hooker väittää, ettei hänelle maksettu juuri mitään Sensation- ja Modern-merkeillä julkaistuista kappaleista. Varsinkin Biharin veljeksiä hän kuvaa paatuneiksi roistoiksi, jotka huijasivat lähes kaikkia artistejaan. Hookerista tuli kuitenkin levyjen ansiosta kuuma nimi, ja hänelle avautui Elmer Barbeen suhteiden avulla tilaisuus tehdä salanimillä ”kuutamolevytyksiä”, joista maksettiin käteisellä pimeästi. Kappaleet saattoivat syntyä automatkalla öiselle studiolle, jossa sessio kesti vain pari tuntia. Artistinimi keksittiin lennossa. Hookerin salanimiä olivat mm. Texas Slim, Birmingham Sam, Boogie Man, Delta John ja Johnny Williams.
Hookerin omalla nimellä julkaistuista äänityksistä vuosilta 1948–52 on nyt ilmestynyt kolmen cd:n boksi. Lähes poikkeuksetta laadukkaasti entisöityjä originaalikappaleita tai niiden vaihtoehtoisia ottoja on levyillä kaikkiaan 71, ja niistä 19 on ennen julkaisemattomia. Useat kappaleet on julkaistu aiemmin Modern-, Sensation-, Specialty- tai Crown- merkeillä. Hookerin varhaistuotannosta on julkaistu myös Besmanin toimesta kolmen cd:n kokoelma ”Alternative Boogie: Early Studio Recordings 1948–1952 (Capitol Blues Collection, 1995).
Tämän uuden boksin ensimmäinen cd sisältää äänityksiä ajalta syyskuusta 1948 huhtikuuhun 1949. Avausraitana on Sally Mae ja myös Boogie Chillen on mukana, samoin kuin Hobo Blues, Crawlin’ King Snake ja Burning Hell. Kappaleesta War Is Over (Goodbye California) on kolme ja kappaleesta Build Myself A Cave neljä erilaista versiota. Hooker soitti usein improvisoiden ja sanoitusta tunnelman mukaan muutellen. Henry’s Swing Club on Boogie Chillenia muistuttava veto, jossa Hooker kertoo tarinan Hastings Streetilta. Hoogie Boogie on vetävä instrumentaali, josta Magic Sam lienee ottanut mallia omissa vastaavissa menopaloissaan.
Toinen kiekko (kesäkuu 1949 – elokuu 1950) sisältää peräti viisi versiota Boogie Chillen #2:sta. Kappale on erinomainen, mutta muutama versio vähemmin olisi luultavasti riittänyt muille kuin hardcore-faneille. Hookerin oma suosikki Wednesday Evening kertoo John Leen ja Alma Hopesin epäonnistuneesta avioliitosta. Huckle Up Baby on nopea boogie, joka lienee saanut innoituksensa samana vuonna ilmestyneestä Paul Williamsin hitaammasta R&B-hitistä Hucklebuck. Let Your Daddy Ridessa on mukana vaihteeksi myös pianosäestys. Goin’ On Highway 51 on myös oivallinen deltablues-henkinen kappale.
Kolmannella levyllä (marraskuu 1950 – toukokuu 1952) Hookerin kanssa esiintyy muutamassa kappaleessa Little Eddie Kirkland, josta tuli Hookerin ystävä ja myöhemmin myös kiertuekaveri. Kirklandin omat kappaleet That’s Alright ja It’s Time For Lovin’ To Be Done sisältyvät levylle, ja niissä Hooker säestää ja laulaa taustalla. Hookerin hitistä I’m In The Mood on neljä eri versiota. Hän myös tekee omannäköiset versionsa Big Bill Broonzyn perinnekappaleesta Key To The Highway ja Sonny Boy (Lee) Williamsonin Bluebird Bluesista. Levyn ainoa selvä floppi on kaksi versiota kappaleesta It Hurts Me So, jotka soittotaidoton Bernie Besman pilaa ”soittamalla” urkuja.
Boksin levyesitteessä bluestutkija Peter Guralnick ja musiikin professori Wayne Goins pohtivat Hookerin musiikin vetovoimaisuuden salaisuutta ja erittelevät hänen soittotekniikkaansa. Äänitteiden tarkka diskografia on myös mukana, ja vähän turhankin paljon kuvia single-levyjen etiketeistä ja ääninauhojen sisällysluetteloista.
Tämä kokoelma on selvästi tarkoitettu sellaisille akustisesta bluesista ja boogiesta pitäville, jotka ovat Hookerin tuotantoon jo jonkin verran perehtyneitä. Ja tietenkin se on harkinnan arvoinen hankinta ”hooked on Hooker” -faneille, jollei näillä jo ole riittävästi Hooker-levytyksiä. Sillä niitähän riittää. Discogs-levysivustolla on tällä hetkellä tietoja Hookerin 74 originaalialbumista ja 452 kokoelma-albumista. Lisäksi Hookerin kappaleita on yli 2000:lla usean artistin yhteisalbumilla. Uusi Acen boksi on kuitenkin erinomainen esittely John Lee Hookerin varhaistuotannosta.
Timo Kauppinen
(julkaistu BN-numerossa 4/2020)
