JOE VESTICH – Steal The Wind
(Thunder Mountain)
Pitkä kypsytys on todellakin tehnyt hyvää Vestichin musiikille. Välillä on saatettu ko(h)kata vähän turhan isolla liekillä ja sormetkin ovat saattaneet palaa, mutta sehän vain tuo luonnetta lopputuotteelle. ”Steal The Wind” tarjoaa täysipainoisen kattauksen countrysti rokkaavaa, mehevyytensä säilyttänyttä musaa.
Joe taitaa amerikkalaisen tradition kirjoittaa tarttuvia, sopivan yksinkertaisia piisejä, joihin sisältyy myös tarina. Niitä purkittavan komppiryhmän ollessa Ville Rauhala ja Juppo Paavola tietää homman olevan hyvissä käsissä. Projekti on edennyt piisi edellä ja kun kokonaisuutta värittävät tuottaja John Inmon kitaroillaan, Lloyd Maines pedal steelillä sekä Sami Sippolan, Safkan ja Okke Komulaisen kaltaiset täkäläistaiturit, niin palaset ovat kohdallaan. Joe voi varsin turvallisin mielin keskittyä omaan osuuteensa. Akustinen kitara soi kappaleiden runkona ja Joen ääni kuulostaa kaikkien näiden vuosien jälkeen oikein hyvältä. Malttia on aiempaa enemmän käytössä ja monin paikoin iisimpi ote tuo laulutulkintaan sävykkyyttä. Edelleen toki isompi vaihdekin sujahtaa päälle vaivattomasti ja yhtä uljaasti kuin ennenkin.
Levyn avaa Screaming Thundersilta aikoinaan suosikikseni noussut Paradise. Kolme vuosikymmentä sitten on paratiisiin ollut kovempi kiire. Verkkaisemminkin ehtii ja uusi versio potkii komeasti. Niin ikään toinen Thunders-raita, aavistuksen springsteenmäinen She’s A Runner juoksee nykyään keveämmällä askelluksella, vaikka vauhti jotakuinkin ennallaan taitaa ollakin. Molemmat uusinnat puolustavat paikkaansa, mutta myös alkuperäinen levy kannattaa toki ostaa, jos siihen törmää.
Minulle entuudestaan tuntemattomista kappaleista videoksikin päätynyt Razor Red Skies tarjoaa levyn rokkaavimmat hetket miellyttävän sinisessä viitekehyksessä. Inmonin kitara soi maukkaasti, kuten se tekee läpi levyn ja Rauhalan messevä bassosoundi ansaitsee tulla tässä yhteydessä erikseen mainituksi. Toinen sinisempää laitaa edustava kappale My Darkest Dream etenee kepeämmin. Sen viidakkokomppi houkuttelee paikalle myös Sami Sippolan mainion yhden miehen torvisektion.
Riding Away, Let Me Kiss Ya Honey ja Rocket Girl tarjoavat letkeätä countrya. You’re My Dream ja The Song Will Live On jatkavat samoissa maisemissa verkkaisemmin. Viimeksi mainittu on koskettava kunnianosoitus John O’Connorille, Vestich Brothersin edesmenneelle basistille. Sometimes lähentelee doo woppia ja verkkainen marssi I’m A Soldier päättää levyn jylhästi ikävän ajankohtaisin teemoin, vaikka menneisiin aikoihin ja Amerikan mantereelle sijoittuukin.
Stadionin pölyt liepeistään karistanut Steal The Wind on hyvästä syystä valikoitunut levyn nimikappaleeksi. Se on kepeästi ja vapautuneesti rullaava kantrirokki, jonka sietäisi päätyvän aktiiviseen radiosoittoon.
Marko Aho
(julkaistu BN-numerossa 3/2022)
