JOE BONAMASSA
Dust Bowl
(Provoque PRD 73331)
(1) Slow Train (2) Dust Bowl (3) Tennessee Plates (4) The Meaning Of The Blues (5) Black Lung Heartache (6) You Better Watch Yourself (7) The Last Matador Of Bayonne (8) Heartbreaker (9) No Love On The Street (10) The Whale That Swallowed Jonah (11) Sweet Rowena (12) Prisoner

Raskaamman kitarabluesin suurlähettiläs Joe Bonamassa on julkaissut yhdeksännen sooloalbuminsa. Levyn nimi Dust Bowl viittaa Yhdysvaltain läntisen lyhytheinäpreerian kuivuusvyöhykkeeseen Oklahoman seuduilla sekä erityisen ankaraan ajanjaksoon 1930-luvulla (1930–36), jolloin kuivuuden myötä nousseet pölymyrskyt tekivät alueella laajoja tuhojaan. Mutta ei historiasta sen enempää.

Black Rock -studiossa taltioidun kiekon kattaus on periaatteessa sama kuin aikaisemmissakin Bonamassa-kiekoissa, mutta tällä kertaa kuitenkin uusin maustein tarjoiltuna. Edellisen ”Black Rock” -levyn jälkeen on tuumattu hiukan, astuttu askel eteenpäin ja muutama taaksepäin ennen kuin on käyty toimeen. Kaikki tuo näkyy positiivisesti lopputuloksessa. Uutta ilmettä on saatu mukaan mm. vierailijoiden avulla, joita ovat Bonamassan sivuprojektista Black Country Communionista tuttu metallimies Glenn Hughes, John Hiatt sekä kantrimies Vince Gill.

Levyn alkuun on jostain kumman syystä laitettu tylsähkö perusbonarunttaus ”Slow Train”, mutta meno onneksi paranee, kun kantrihippuja sisältävä nimikappale lähtee käyntiin. Verkkaisesti etenevän kappaleen viehätysvoima on Bonamssan ”hönkäilevä” laulutyyli. Kappale edustaa minulle sitä tyylisuuntaa, johon toivoisin Bonamassan siirtyvän hiukan enemmän. John Hiattin kanssa duetoitu ”Tennessee Plates” on levyn kepeintä ja samalla myös mielenkiintoisinta antia. Kappale on taattua Hiatt-laatua, ja Bonamassa soittaa ehkä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Noiden vaihtoehtoisten kappaleiden jälkeen siirrymme takaisin pääväylälle ja saamme kuulla kolme tavanomaisempaa Bonamassa-kappaletta.

Tunnelma paranee, kun levyn loppupuolen käynnistävä hidas ”The Last Matador of Bayonne” hiipii eetteriin. Bonamassan kitara ja Tony Cedrasin trumpetti pitävät tiheätunnelmaisen kappaleen tiukasti otteessaan. Lopputulos on syvä kumarrus helmikuussa hiippakuntaa vaihtaneen Gary Mooren suuntaan. Jos en asiaa tietäisi, voisin jopa sanoa kappaleen olevan Mooren kynästä lähtöisin. Levyn toinen duetto, Glenn Hughesin kanssa versioitu Freen ”Heartbreaker” kulkee alkuperäisen hengessä. Kolmas duetto, Vince Gillin ”Sweet Rowena”, toimii kapakkapianon ryydittämänä loistavasti. Nimiraidan kanssa levyn parhaan kappaleen tittelistä taistelee ”The Whale that Swallowed Jonah”, jossa mennään laulu edellä ja melodian ehdoilla. Kitarasoolot pysyvät kohtuuden rajoissa ja ovat hyvä esimerkki siitä, että aina ei tarvitse paahtaa täysillä tai otsa rypyssä, sillä vähemmälläkin pärjää. Levyn päättävä hidas ”Prisoner” huokuu Led Zeppeliniä sekä Gary Moorea ja on täydellinen lopetuskappale. Tuskin olen aivan yksin, kun sanon tämän olevan ehkä kaikkien aikojen paras Bonamassa-albumi. Ainakin jos ”Royal Albert Hall” jätetään laskuista pois. Asiasta kiinnostuneille tiedoksi, että perusversion lisäksi saatavilla on limited digipack, jonka mukana tule hieno 60-sivuinen kirja, jonka on kirjoittanut mm. Classic Rock- ja Total Guitar -lehdistä tuttu Henry Yates.

Riku Metelinen