JOANNA CONNOR – 481 South Indiana Avenue
(Keeping The Blues Alive KTBA 91672)
Hyvä tavaton, millaisen starttilaukauksen voi levylle antaakaan! Jimmy Thackeryn The Assassins- ja The Nighthawks -yhtyeiden ohjelmistoista poimitulla bluesrock-numerolla Destination lähestulkoon kirjaimellisesti käyntiin räjähtävä, Chicagon South Sidessa operoineen Theresa’s Lounge -keikkapyhätön mukaan nimetty albumi on brooklyniläisen kitaristi-laulajan 14. julkaisu ja jälleen verraton osoitus siitä, että luvut paperilla useimmiten ovat tosiaan vain lukuja paperilla. 1980-luvulla uransa muusikkona aloittanut, tätä nykyä 59-vuotias Joanna Connor sai ensikäden bluesoppia Buddy Guyn, Junior Wellsin ja Otis Rushin kaltaisilta konkareita. Artistin omaa musiikkia on ilmestynyt tähän mennessä mm. Blind Pig-, Ruf- ja M.C.-merkeillä. Tuoretta pitkäsoittoaan hän itse kuitenkin kutsuu uransa ensimmäiseksi sataprosenttiseksi blueslevyksi. Lienee silti ainoastaan nolo yhteensattuma, ettei ainuttakaan Connorin (rock-, funk- ja jazz-elementeistä huolimatta myös sangen bluespitoisista) levyistä ole BN:ssä tätä ennen arvioitu.
Globaalissa viestinnässä artistin nimi nousi jälleen näyttävämmin tapetille vuonna 2021, kun itsenäinen KTBA-yhtiö otti hänet suojelukseensa. Perhe- ja muusikonarjen välivyöhykkeellä jo hyvän aikaa kipuillut Connor sai pitkälti kiittää vastaanottamastaan julkisuudesta Joe Bonamassaa ja Josh Smithiä, kitaristien ilmoittautuessa hänen uusien äänitystensä tuottajiksi ja sparrauskumppaneiksi. Nashvillessä toteutettuihin sessioihin osallistui lisäksi koko joukko muita alan huippuammattilaisia, kuten mm. kosketinsoittaja Reese Wynans.
Turhan helpolla Bonamassa kavereineen ei ole Connoria päästänyt. Lähes kauttaaltaan lainamateriaalista ja vieläpä monista blueshistorian järkälemäisimmistä teoksista koostuva albumi on nostattanut kokeneen artistin riman melkoisiin lähtökorkeuksiin. Etenkin häneen on valettu luottoa slidekitaristina. Hound Dog Taylorin Come Back Home (eli ”Natural Boogie” -LP:n Sadie) sekä J.B. Hutton Please Help kokevatkin nyt hengästyttävät, Chicagon eteläisten kaupunginosien klubiytimeen pureutuvat uudelleensyntymiset. Connorin ääriraspinen, kaikkensa antavalta kuulostava laulusoundi leimaa käytännössä koko levyä. On puhtaasti makuasia, olisiko tulkinnallisesta raakuudesta ja raivopäisyydestä voinut hieman paikka paikoin tinkiäkin? Nyt vaikuttaa siltä kuin solisti ei oikeastaan tuntisi muita volumevaihtoehtoja kuin joko täysillä tai sitten ei ääntä laisinkaan.
Connorin energisyys on joka tapauksessa hämmästyttävän luontevaa. Laulajana hän lisää bluesiinsa mukaan aimo tujauksen punk-mentaliteettia vaikkapa edesmenneiden Lester Butlerin ja Nick Curranin tapaan. Myös kitaran varressa hän on varsinainen peto. Soitto on eläväistä ja kaikkea muuta kuin ulkoa opetellun oloista. Enpä esimerkiksi olisi uskonut kehuvani kenenkään kierrätysversiota niinkin ylittämättömästä klassikosta kuin Magic Samin I Feel So Good. Joannan kohdalla näin on silti helppo toimia. Turboahdettuun kolmeen ja puoleen minuuttiin on saatu mahtumaan mukaan jopa komea valelopetus. Daamin kappaleen päätteeksi huudahtama ”Gotcha!” osuu näin ollen täydellisesti maaliinsa.
Yhtä lailla tuntuvaa piiskaa tarjoaa myös kohtuukaluttu Ricky Allenin Cut You Loose. Albert Kingin originaali kääntyy sekin uskottavasti naisen huulille muodossa For The Love Of A Man. Oman keskittymiseni huomaan karkailevan enemmän siirryttäessä rutiininomaisemmin puhallinsektion tukemana skannattuihin bluesbravuureihin, kuten Clay Hammondin Part Time Love ja Lowell Fulsonin Trouble Double. Lieviä pitkän matkan kestävyysongelmia havaitsen kuuntelijan roolissani myös Connorin vanhan kiertuekaverin Luther Allisonin Bad Newsin kohdalla. 6,5-minuuttinen bluesraasto joka tapauksessa kulminoituu yhteen eeppisimmistä loppukarjaisuista, mitä on onnistuttu kuluvalla vuosituhannella levylle vangitsemaan.
Josh Smithin käsialaa oleva, omaelämäkerrallista jännitettä puhesäkeillään tavoitteleva It’s My Time päättää kiekon ainoana uutena numerona. Kappaleen muutoin salamyhkäisen ilmapiirin hieman rikkoo esityksen häntäpuolelle säästetty Connorin ja Bonamassan slidesoolokisailu, jota vähintään jokainen Bonamassa-diggari taisi jo osata hieman varrotakin.
Ei voi kuin pitää sormia ja varpaita kaksin kerroin ristissä, että uutisoitu Joanna Connorin Suomen-debyytti kesän 2022 Puistobluesissa pääsee toteutumaan.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)
