JAY KAY & BLUES GANG
From The Shadows
(Blues Angels FI-KAO-15) -15

"Turpiin tulee, jos et kehu", uhosi itse tekijä ojentaessaan levyä minulle. Näkis vaan! Jaa, mut ne voi tulla porukalla (gang)... Eihän tämä nyt liity tähän levyyn mitenkään vaan on suora lainaus Waldemar Walleniuksen syyskuussa '74 Musassa julkaistusta kitaratähti Albert Järvisen ensimmäisen singlen arviosta. No mutta, merkittävästä kitaristista nytkin on kyse!

Jay Kay alias Jouni Kallenautio on jo vuosikymmenet ollut yksi maamme parhaita blueskitaristeja. Sen lisäksi hän on myös enemmän kuin uskottava laulaja. Maltillisen vähäeleisellä, mutta tunnepitoisella (sielukkaalla, kuten nykyisin kuulee sanottavan melkein kenestä hyvänsä) laulullaan hän ei runno päälle "tekonegroidilla" ärjymisellä vaan keskittyy kappaleen sisältöön. Sama pätee hänen kitaransoittoonsa, jossa jokaisella nuotilla on tarkoituksensa.

Miksi Jay Kay ei sitten ole saanut suurempaa huomiota? Onhan hän soittanut mm. sellaisissa yhtyeissä kuin Tube Screamers, Bar Room Preachers, Siberian Blues Huskies ja Oiling Boiling. Syy lienee hänen vaatimattomassa luonteessaan. Lähes vetäytyvänä persoonana Kallenautio ei ole lähtenyt verkostumaan kaupallisen menestyksen toivossa eikä tinkinyt musiikillisista näkemyksistään suurempaa yleisöä tavoitellakseen. Hän on pitänyt kiinni ihanteistaan: bluesista sen monissa muodoissa ja etelän väkevästä soulista. Tärkeimmäksi vaikuttajakseen hän on usein maininnut englantilaisen blueskitaran mestarin, Peter Greenin.

Koska "From The Shadows" on Kallenaution ensimmäinen oma levy, välittyy siitä eräänlainen omaelämäkerrallisuus. Mukaan on haalittu tuttuja soittajia vuosien varrelta – kaikki suomalaisen bluesin eturivin muusikoita. Jo avauskappaleella, Eddie Gilesin Losin' Boylla hämmästyttää kitaristikolmikko, Kallenautio, Esa Kuloniemi ja Ykä Putkinen. Bassoa levyllä soittavat Pete Loikala, Matti Vallius ja Kari Eskelinen, rumpuja Jupe Litmanen, Kari Haakana ja Mikko Peltola. Levyn tuottaja Tomi Leino vastaa luonnollisesti huuliharppuosuuksista, mutta toimii myös rumpalina. Poikkeuksellista on, että hänen kitaransoittoaan ei levyllä kuulla.

Äänimaailma on Leinolle tyypillisesti mahdollisimman luonnonmukainen. Ei paisuttelua eikä turhaa kikkailua. Kappaleet ovat pääosin Kallenaution omia ja monesti niistä huokuu hänelle tyypillinen alakulo (blues). Eipä ihme, sillä hänen laulajasuosikkejaan ovat mm. sellaiset soul-bluesin mestarit kuin Bobby "Blue" Bland ja James Carr, "alakulon kuninkaat". Tyylitietoisesti Kallenautio kuitenkin välttää sortumasta suosikkiensa plagiointiin – ja tuskin siihen yltäisikään. Tunnelma joka tapauksessa välittyy ja sanoitukset kuulostavat vilpittömän omakohtaisilta. Osa elämän valttikorteista voi olla jaettu käteen, mutta ne voi silti hävitä. Silti vaikka välillä oltaisiin kaikkien näiden vuosien jälkeen (After All These Years) väsähtäneitä elämäänsä (Tired Of My Life), saattaa muutos olla kulman takana (Change Will Come).

Ei levy pyri pelkässä itsesäälissä rypemään, vaikka se tunnetusti olisi suomalaiseen melankoliaan viehtyneen yleisön mieleen. Sekaan mahtuu ronskisti reippaampaakin bluesin renkutusta. Homeward Bound viittaa nimellään kotiinpaluuseen, se suuntaa musiikillisesti kohti syvää etelää ja Mississippiä. Tunnelmaa terästää Leinon oikeaoppinen huuliharpunsoitto. Aamuaskareita kuvaava Boogie In The Morning tuntuu heittäytyvän lähes härskiksi. Bluessankareista (minulle) suurimmalle, John Lee Hookerille, lienee omistettu boogieinstrumentaali Hookin'. Joillekin se saattaa tuoda mieleen myös vaikkapa Canned Heatin tai toisille ZZ Topin, mutta jäljet sylttytehtaalle lienevät selvät. Jay Kay soittaa sekä normaalivireistä että slidekitaraa ja rytmiryhmä Loikala & Litmanen näyttävät kuinka shuffle kulkee.

Levyn lopun kahta lainakappaletta voitaneen pitää ns. bonuksina, sillä ne on äänitetty jo viime vuosisadan viimeisenä vuotena Janne Haaviston studiolla. Kokoonpano oli tuolloinen Bar Room Preachers. Kallenaution bravuuri, Fleetwood Macin ohjelmistosta poimittu Jumping At Shadows on hieno Peter Green -tribuutti. Jopa niin moneen kertaan kuultuun instrumentaaliin kuin Freddie Kingin San-Ho-Zayin Jay Kay saa lyötyä oman leimansa.

Suomalaisella bluesilla ei olisi hätäpäivää, mikäli Jay Kayn kaltaisia musiikillisesti tinkimättömiä taiteilijoita olisi enemmän. Ja ennen kaikkea, mikäli myös suomalainen yleisö ostaisi heidän levyjään. Tähänhän voivat tietenkin kaikki omalta osaltaan vaikuttaa! Äläkä Jouni enää lyö nyrkillä seinään, sillä kitaristin sormet ovat liian arvokkaat hajotettaviksi.

Honey Aaltonen

(Julkaistu BN-numerossa 4/2015.)