JAMES KINDS
Love You From The Top
(Delmark DE 811) -10
(1) Love You From The Top (2) If You Need It (3) I Got A Woman (4) Mason Dixon Line Blues (5) Crack Headed Woman (6) Oo Wee Baby (7) Peggy Sue (8) Take A Look At Yourself (9) Katie (10) Body Slam (11) I Didn't Go Home (12) Johnny Mae (13) I Can't Take It (14) My Mama Told Me (15) High Heel Shoes

Jonkun urbaanilegendan mukaan kitaristi/ laulaja James Kindsia pidettiin 1970-luvun jälkipuolella Chicagon yhtenä lupaavimpana nuorena bluesartistina. Tarina pohjautuu pitkälti ”New Generation Of Blues” -kiertuepakettiin, joka keikkaili tuolloin Euroopassa ja jonka muita solisteja olivat mm. Billy Branch, Lurrie Bell ja Johnny B. Moore. Tosiasiallisesti vuonna 1943 syntynyt Kinds oli, ja on, tätä kolmikkoa selvästi eli 10–15 vuotta vanhempi. Historia tietää, ettei Kindsista ole koskaan, eikä missään juurikaan kuultu, toisin kuin mainituista muista bluessankareista. Sinällään sääli, koska Kinds on oikeasti hienon, vahvasti gospel-sävytteisen äänialan omaava vokalisti ja tyylikkään varmaotteinen, tosin aika pelkistetty kitaristi. Hänen laulunsa ja myös soittonsa tuovat etäisesti – tai ei edes niin kovin etäisesti – mieleen Magic Samin, mitä ei voi pitää ainakaan kielteisenä kannanottona. Ilmeisen voimakkaasta laulamisen palostaan huolimatta luonnehtisin Kindsia hieman karismattomaksi artisti, mikä lienee yksi perussyy hänen jämähtämiselleen harmaaseen tuntemattomuuteen. Merkittävin syy on tosin tietenkin levyjulkaisujen lähes totaali puuttuminen. ”Love You From The Top” on 70 ikävuotta lähentelevän bluesartistin ensimmäinen albumi varsinaiselle oikealle levy-yhtiölle.

Kindsin levytyshistoriaan sisältyy CD-R -tyyppistä kotipolttoista albumituotantoa kolmin kappalein omalle Full Clip -merkilleen vuosina 2004, -05 ja -07. Ne kaikki on tehty kimpassa nuorista valkoisista soittajapojista koostuvan All Night Riders -bändin kanssa Indianan osavaltion peräpitäjillä sijaitsevassa Dubuquen pikkutaajamassa, jota Kinds on pitänyt kotinaan 90-luvun alkupuolelta lukien. Olen kuullut Full Clip -albumeista tuoreimman eli ”Don't Get It Twisted'in”. Se on säestäjien amatöörimäisyydestä ja koko produktion puolivillaisuudesta johtuen paria kertaluokkaa vaatimattomampi kuin Delmarkin ammattimaisella otteella ja laatusäestäjien myötävaikutuksella toteutettu uutuus. Kindsin muusta levytyshistoriasta tiedän näiden kotikutoisten CD:iden lisäksi ainoastaan pienelle chicagolaiselle Cloud 9 -levymerkille vuosina 1977 ja -82 tehdyt singlet ”Ada” / ”On My Way Up” (Cloud-9 5181) ja ”Thumbs Up” / ”California Lady” (Cloud-9 7049), mutta eiköhän noita ole muitakin.

Delmarkilla Kindsia komppaavat jo epäsuorasti kehaisemani kokomustan säestysbändin kitaristi Al Pool, basisti Anthony Dotson sekä rumpali Claude L. Thomas, joista miellyin erityisesti rumpali Thomasin takuutarkkaan työhön ja oikea-aikaisiin shuffle-kiihdytyksiin. He saavat neljälle raidalle (1, 5, 9, 12) seurakseeen Chicagon legendasaksofonisti Eddie Shaw'n, jonka erehtymättömästi tunnistettava ylärekisteriin taipuva nuhainen tuuttailu on ilmeinen piristyruiske muutoin hieman puuduttavasti eteneville 16 raidalle. Kaiken kaikkiaan albumin reilun tunnin kestossa on minulle aavistus liikaa. Siitä olisi saanut todennäköisesti jäntevämmän kolmivarttisen kokonaisuuden, mutten toisaalta osaa suoralta kädeltä julistaa, mitä olisin jättänyt pois.

Kaikki kappaleet on kirjattu James Kindsin omiin nimiin, eikä asiaa kannattane ruveta suotta riitauttamaan, vaikka tuttuja teemoja – kuinkas muuten – joukosta löytyykin. ”Mason Dixon Line” kuvittelisi kertovan yksiselitteisesti USA:n pohjois- ja etelävaltiot historiallisesti erottaneesta ”rotuerottelurajasta”, mutta se on kuitenkin aika tarkka plagio Calvin Leavyn legendaarisesta ”Cummins Prison Farmista”, eri lyriikoilla tosin. ”Cummins” kuuluu aina asiaan, niin kuin taidan todeta toisaalla tässä lehdessä toisen Chicagoblues-levyarvioni yhteydessä. Albumilla on tasan ja kaiken kaikkiaan kaksi muuta hidasta bluesia (”Take A Look At Yourself” ja ”My Mama Told Me”), ja loput ovat sitten keskinopeita tai vieläkin vauhdikkaampia vetoja, joilla shuffle puree hienosti.

Laadukkaasti, intensiivisesti ja korkealta lauletun gospel-väritteisen bluesin, kuivakkaan rapean Chicagon Westside -tyyppisen kitaroinnin ja Magic Samin ystäville uskon James Kindsin olevan varma valinta, vaikka lähestyvän juhannuksen viettoon.

Pertti Nurmi