JAMES COTTON – Rocks
(Bear Family BCD 17651)
Mutta miten kävi Cottonilta rokkenroll? Sun Recordsin artistina Sam Phillipsin siipien alla ja Howlin’ Wolfin myötävaikutuksesta 1953 levyttämään päässyt huuliharpisti-laulaja vakiinnutti kyllä statuksensa niiden bluespioneerien joukossa, joiden voi osaltaan mieltää vaikuttaneen myös rock’n’roll-kaanonin kehityskulkuun, mutta suoranaisesti hänen näyttönsä pysyttelivät silti alusta loppuun blues-musiikin puolella. Tätä tosiasiaa ei Bear Familykään pysty ponnekkaasta todistelustaan huolimatta muuksi muuttamaan.
James Cottonin (1935–2017) lupaavasti alkanut soolotaival Memphisin auringon alla hyytyi yhtä rivakasti kuin se oli alkanutkin vain vuoden sisällä debyyttijulkaisun ilmestymisestä. Solistina hänestä ei ollut ”Beale Streetin suurten poikien” uhkaajaksi eikä uusia levytysmahdollisuuksiakaan (muutamia Euroopassa 1960-luvun alussa koettuja valonpilkahduksia lukuun ottamatta) enää osunut kohdalle seuraaviin 11 vuoteen. Leivän hankkimiseksi riitti vallan hyvin arvostetun rivimiehen rooli uudessa kotikaupungissa Chicagossa, ennen kaikkea Muddy Watersin bändin pitkäaikaisena vakiojäsenenä.
”James Cotton Rocks” koikkelehtii ajallisesti sekalaisessa järjestyksessä läpi artistin uran vuoteen 1968 saakka. Heti esikoissavikiekolta poimittu oma kappale My Baby kieltämättä tarjoaa kitaristi Pat Haren ohjaksissa erinomaista jump-bluesia ja toiselta Sun-julkaisulta löytyvä Hold Me In Your Arms (1954) taas pohjaa ilmiselvästi olemuksensa Junior Parkerin Mystery Train -muottiin, mutta ettäkö rock’n’rollia? Seuraavaksi kuulija koitetaan saada vakuuttumaan asiasta joulukuussa 1965 äänitetyllä versiolla Ike Turnerin ja Jackie Brenstonin proto-rock’n’rollista Rocket 88. Lohkaisu on lähtöisin Vanguard Recordsin kokoelmalta ”Chicago/The Blues/Today!”, jolla Cotton suoritti ”Blues Quartetteineen” paluun sooloparrasvaloihin. Samalla hän oli kuitenkin jo hinkannut tyylinsä täysveriseksi sähköiseksi Chicago-bluesiksi tunnusomaisine huuliharppusoundeineen.
Vuosina 1967–68 studiokiireet jatkuivat kahden korkeatasoisen James Cotton Blues Band -albumin mitalla Verve Forecast -merkin alaisuudessa. Myös näiden kiekkojen letkeätempoisimpia paloja (mm. erityisen jäntevät versiot Sonny Boy Williamson II:n Don’t Start Me Talkin’ista ja Junior Parkerin 1957 klassikoksi muovaamasta shufflesta Next Time You See Me sekä Paul Butterfieldin kirjoittama gogo-groovailu Lovin’ Cup) esitellään koosteella sulassa sovussa 1950-lukuisten tallenteiden seassa.
Ääneen pääsee totta kai myös Cottonin kymmenvuotinen työnantaja Muddy Waters, tosin koosteen nimisankaria ajatellen jopa hävyttömän monen (9) raidan ajaksi. Näillä Chess-klassikoilla (esim. She’s Got It ja I Won’t Go On vuodelta 1958, I Feel So Good vuodelta 1959, Meanest Woman vuodelta 1960 sekä Otis Spannin pianon jylhästi kuljettama Rock Me (All Night Long) New Yorkista 1961) harpisti on joka tapauksessa soittimineen keskeisessä asemassa ja kaiken kaikkiaan verrattomassa vedossa.
Lisää Muddyn majesteettista mylvintää kuullaan mm. kaksikon Morganfield-Cotton kirjoittamaksi jostain syystä kreditoidulla Jimmy Reed -bravuurilla You Don’t Have To Go kesältä 1963, J.T. Brownin metkaa klarinettisooloilua sisältävällä Short Dress Womanilla syksyltä 1964 sekä pikkutuhmalla My Dog Can’t Bark -irrottelulla keväältä 1965.
Onneksi mukana on sentään pari harvinaisempaakin James Cotton -soolosuoritetta. Aiemmin mainitulle Rock Me’lle eräänlaisesta vastineesta käy Lontoossa elokuussa 1961 pasunisti Chris Barberin bändin kanssa Columbia-EP.lle ”Chris Barber Presents Jimmy Cotton” ikuistunut sukkelatahtinen luenta Big Bill Broonzyn nimiin merkitystä Rock Me Mamasta. Toinen näyte Englannin kuutamosessioista on instrumentaali Jimmy’s Jump, joka vuorostaan valikoitui EP:lle ”Chris Barber Presents Jimmy Cotton – 2”. Samaan erikoisuuksien sarjaan kuuluu myös Chicagossa vuosien 1962–63 paikkeilla äänitetty mutta vasta paljon myöhemmin julkaistu Cottonin, Billy Boy Arnoldin ja Paul Butterfieldin (sekä kitaraa soittaneen Elvin Bishopin) Three Harp Boogie. Kappale vastaa kyllä täydellisesti nimeään, mutta rokkia sen enempää kuin rolliakaan siltä lienee silti turha haikailla.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2024)
