IVAN NEVILLE – Touch My Soul
(The Funk Garage TFG76981 [LP]/TFG76982 [CD])
Kun geeniperimä kertoo sinun varttuvan riittävän kuuluisassa suvussa, rimpuilu tiettyjä elämänratoja vastaan lienee koko lailla turhaa. New Orleansissa 1959 syntynyt Ivan Neville on Aaron Nevillen poikana luontevin veljessaagansa jatkaja toisessa polvessa. Monien soittimien osaaja, lauluntekijä ja laulaja on tosin ylläpitänyt Neville Brothers -velvoitteidensa ohella myös omaa uraansa sekä kokoonpanojaan 1970-luvulta lähtien. Soololevyjä on tänä aikana syntynyt kourallinen. Lisäksi hänelle on kertynyt kosolti keikka- ja studiomuusikon kokemusta, mikä taas on lisännyt cv:hen yhteistyöhankkeita mm. Bonnie Raittin ja Keith Richardsin kanssa. 2000-luvun alkupuolelta lähtien Ivan ja hänen serkkunsa, Art Nevillen poika Ian Neville ovat myös pyörittäneet Dumpstaphunk-yhtyettään. Euroopassa kiinnostus on ollut vakaata, ja kenties juuri siksi myös uutuusalbumi on ilmestynyt hollantilaisen Mascot-konsernin alaisuudessa.
Vaikka Dumpstaphunk onkin ollut kaiken aikaa sangen aktiivinen, sooloalbumia Ivan ei ole tehnyt pariin vuosikymmeneen. Aika on kypsyttänyt hänestä vahvan funksoul-artistin, jonka musiikissa soi jo nykyisin huomattavassa roolissa myös nostalgia. Kollegoita taipaleen varrelta on päätynyt mukaan heti levyn popahtavalle avaukselle Hey All Together, jolla rallattavat Beatles-henkistä kertsiä kuoron keskellä mm. isä Aaron ja Bonnie Raitt. Alleviivaava julistus jatkuu puhallinvetoisella 2nd line -hilpeilyllä Greatest Place On Earth, eikä taida olla epäselvyyttä siitä, mistä Amerikan kolkasta nyt kehuja jaetaan. Lisää vanhaa kaartia astuu mikrofonin taakse, kun Cyril Neville liittyy seuraan lattarijazzahtavasti ja 1980-lukuisen konemaisesti sykkivällä Might Last A Lifetimella. Doyle Bramhall II vierailee tiluttamassa kitaraa Prince-sieluisella funk-raidalla Dance, Music, Love. Nimiteoksella Touch My Soul ja viehättävällä etnisellä maailmanparannuslaululla Blessed otetaan sisimpään lähempää kontaktia trumpetin siivittämänä. Ihmismieltä liikuttavaa jälkeä Neville tekee myös levyn päättävällä vähäeleisellä pianoinstrumentaalilla Beautiful Tears.
Popahtavien balladien lomassa solisti huomaa taluttaa kuulijansa vielä kertaalleen lähemmäs New Orleansiakin, tosin tehden sen käyttämällä odottamattomana kulkuvälineenään Talking Heads -coveria This Must Be The Place (Naive Melody).
Nevillen paluu on ehdottoman kiinnostavaa kuultavaa. Se ei hae väen väkisin progressiivista uutta tulokulmaa vaan kytkeytyy järkeenkäyvästi artistin omaan musiikilliseen historiaan elektronisen popin, soulin, funkin, hip hopin ja southern bluesin tyypillisiä elementtejä hyödyntäen. Oikeastaan soundillisesti tai materiaaliltaan ero esimerkiksi hänen vuoden 1988 esikoisalbumiinsa ”If My Ancestors Could See Me Now” ei loppujen lopuksi ole hälyttävän suuri.
Huolella tuotettu kokonaisuus osoittaa rivimiehen maineessa pidempään pysyneen Ivan Nevillen yhä halajavan omalla nimellään ja ilmeisen tosissaan esille – eittämättä jo suuremmat valtavirran estradit mielessään.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2024)
