HURRIGANES – Live At Tavastia 1974
(Ainoa! AOPLP2131)
“Järkee vai ei”, aloitin levyesittelyni edellisessäkin numerossa. Ehkäpä vähemmän dementoituneet lukijamme saattavat jopa muistaa. Aihe oli tuolloinkin… Hurriganes!
Vuonna ’74 Hurriganes oli todella nousemassa maamme suurimmaksi yhtyeeksi, vaikka se ei antanut periksi ajan muoti-ilmiöille. Soitto oli raakaa ja räävitöntä. Sellaiseen ei oltu totuttu, mutta sosiaalista tilausta näytti riittävän. Tapaninpäivänä ’74 nihkeä Yleisradio jopa päätti tallentaa bändin keikan Helsingin Tavastia-klubilla. Se ei ollut mitenkään tavallista noina ankeina aikoina. Television kevyen musiikin ohjelmat olivat keskittyneet yleensä iskelmälaulajien play back -esityksiin. TV2:n edistysmielinen Iltatähti-ohjelma kuitenkin näytti ymmärtävän komeetan lailla kiitävän nuorisoyhtyeen merkityksen. Kuukautta aiemmin Hurriganes oli tallentanut kolme kappaletta tulevalta levyltään ”Roadrunner” ohjelmaan Plyysiä ja hyvää musiikkia studioyleisöä varten, mutta se esitettiin vasta seuraavan vuoden puolella.
Mutta onko järkee vai ei julkaista YLE:n monoäänentoistolla äänitetty keikka levyllä? Kaikki aiheesta kiinnostuneet ovat nähneet sen useampaan otteeseen ja varmasti ottaneet talteen televisiosta. Mihin siis tällaista levyä tarvitaan? Typerä kysymys, sillä bändin fanit ovat valmiit ostamaan sen vielä levynäkin. Kyllä se kuuntelun kestää myös ilman kuvaa, sillä sen verran kovassa iskussa bändi oli. Viimeisten kolmen kuukauden aikana keikkoja oli ollut nelisenkymmentä ympäri Suomen. Tappava tahti näissä olosuhteissa, sillä keikat soitettiin joka kerta kuin viimeistä päivää.
Kun myös levyn kansi on näyttävä, siis juuri sopivan korni kunnon rock’n’roll-albumin kanneksi, niin tuohan se lisäarvoa levyhyllyyn. Kannen kuvatkin ovat kaikki YLEn nauhalta poimittuja ns. still-kuvia. Sisäkannen tekstit laatinut Petri Laukka on löytänyt vielä hieman uutta perspektiiviä sisältöön, lähtien illasta, kun Kuuselan nuorisotalolla Pattijoella joku fani tulee möykkäämään jotain ennenkuulumatonta. Hurriganes oli tehnyt suomalaisen musiikin historiaa voittamalla Euroopan yleisradioliiton EBU:n järjestämän kilpailun European Pop Jury. Kappale oli Get On, joka itse bändille oli vain yksi rokki muiden joukossa. Klassikko siitä mitä pikimmin tuli.
Pohjois-Pohjanmaan keikkaolosuhteet keskellä talvea eivät olleet kadehdittavia. Usein takahuoneena oli vain vetoisa lautahökkeli. Moinen vaati veronsa. Hiki otsalla esiintyvä Cisse Häkkinen pääsi vilustumaan pahasti. Hetken harkittiin jopa televisionauhoituksen siirtämistä, mutta moinen ei YLElle tietenkään käynyt. Näillä paikkeilla Laukka hieman oikoo totuuksia. Tavastian keikalta nähtiin tosiasiassa Iltatähdessä vain viisi kappaletta. Olen omalta osaltani valmis ottamaan tästä erehdyksestä syyn niskoilleni, sillä parikymmentä vuotta sitten tekemässäni kirjassa ”Hurriganes” erehdyin väittämään, että koko keikka nähtiin ns. Iltatähti-specialina. Pahoitteluni. YLE:n kantanauha hautautui arkistoihin vuosikausiksi. Bändin luottoroudari Kuivis Koskiluoto, jonka voi kansikuvassa nähdä Järvisen puolella tilannetta tarkkailemassa, muistelee Tavastian keikkaa katkerana: ”Mä olin pitkin vuotta nähnyt niin hyviä keikkoja bändiltä, että oikein vitutti, kun se vuoden paskin keikka piti sitten televisioida. Cisse oli kuumeessa ja Remun välit Albert Järviseen olivat raskaalla kiertueella kiristyneet pahasti.” Herää kysymys, että jos tämä oli vuoden huonoin keikka, mitä ne muut ovat olleet!
Kun nauha taas oli löydetty, sitä näytettiin ahkerasti televisiossa. Valitettavasti Cisse Häkkisen huono terveydentila kuuluu hänen laulussaan. Ääni pettää välillä pahastikin. I Will Stay lauletaan rimaa hipoen ja pahasti alavireessä. Sääli.
Hieman ihmetyttää, miksi tämä on julkaistu tuplavinyylinä. Nelospuolelle on tungettu Mikko Alatalon tekemä, hieman kiusallinen haastattelu. Yhteistä jutun juurta ei Alatalon ja bändin välille synny. Kuvan kanssa siihen tulee edes hieman komiikkaa mukaan. Tämän olisi saanut laskujeni mukaan tungettua yhdelle levylle. Selitykseksi ei riitä se, että levypuolet olisivat olleet liian pitkiä (yli 20-minuuttisia), sillä äänentoisto mononauhalta kopioituna tuskin olisi kärsinyt nykytekniikalla. Pientä viilausta kappaleiden välissä olevista kertakäyttöisistä herjoista ja kitaran virityksistä olisi saatu tiivistettyä vähän lisää. Keikan ensimmäinen setti loppui Get Oniin, mutta nyt se on kolmannen puolen toisena. Kiusallista on myös päättää kakkospuoli Cissen epävireisesti tulkitsemaan I Will Stayhin.
Mutta mitäpä sitä pienistä valittamaan. Tämä on fanituote ja sellaisenaan kuulemma kelvannut loistavasti ostajille. Hieman korkeasta hinnasta huolimatta en minäkään kadu ostostani hetkeäkään. Ei muuta kuin Happy Rock’n’Roll!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)
