HURRIGANES – Hamina – Helsinki All Night Long
(Svart SRE 372, 3-CD)
Vuoden kulttuuripalkinto pitäisi ehkä myöntää Svart Recordsille ja Esa Elgströmille. Elgström ansaitsisi vielä työn sankarin mitalin periksi antamattomasta puurtamisesta tämän kokonaisuuden toteuttamiseksi. Julkaisunhan piti ilmestyä jo kai kolmisen vuotta sitten, mutta monen moiset esteet tulivat aina kompastuskiviksi. Onneksi Elgström ei antanut periksi!
Vuosi 1973 muutti koko maailman – tai ainakin minun maailmani – ja myös suuren osan suomalaista musiikkimaailmaa. Vuonna ’73 poikkitaiteellinen Love Records nousi listaykköseksi, kun Rauli ”Badding” Somerjoki levytti singlen Fiilaten ja höyläten. Se pysyi listojen kärjessä keväästä saakka, ennen kuin Somerjoen seuraava single Ja rokki soi syrjäytti sen ykköspaikalta syksyllä. Samana vuonna julkaistiin suomalaista rock-musiikkia mullistaneet Isokynä Lindholmin ”Sirkus”, Hectorin ”Herra Mirandos” ja ”Juice Leskinen & Coitus Int.” -albumit. Orastavaa rock’n’roll-nostalgiaa tihkui Jussi Raittisen ja Boys-yhtyeen ”Mä tahdon rokata”, mikä osoittautui varsinaiseksi myyntivaltiksi. Vaarallisin levy ilmestyi kuitenkin vasta loppukesästä, kun Remu & The Hurricanes oli tiivistänyt nimensä Hurriganesiksi, ja julkaisi ensimmäisen albuminsa ”Rock And Roll All Night Long”. Sen jälkeen ei mikään enää ollut ennallaan!
Alkuvuodesta 1973 Hurriganes oli vielä kaukana suosionsa huipusta – joskin jo kiipeämässä siihen suuntaan. Kun Albert Järvinen oli liittynyt bändin kitaristiksi vuotta aiemmin, sai se uutta potkua. Järvisen virtuositeettia tultiin kuuntelemaan korvat höröllä, kun taas basisti Cisse ”Rock” tai ”Hullu” Häkkisen räiskyvää lavapersoonaa tultiin ihmettelemään. Eniten hämmennystä taisi kuitenkin herättää laulava rumpali, Remu Aaltonen. Hänen aggressiivinen olemuksensa ja armoton soittonsa herättivät jopa pelonsekaisia tunteita. Kun vielä kappaleiden väliin heitetyt sutkautukset olivat töykeydessään jotain, mitä ei suomalaisessa viihdemaailmassa oltu totuttu kuulemaan: ”Jos te vitun juntit ette ala heti jorata, me vedetään Säkkijärven polkka, pannaan kamat kasaan ja lähetään himaan!” Sanomattakin selvää, että tällaisten lausahdusten jälkeen tanssilattialla syntyi kuhinaa. Tieto hurjamaineisesta bändistä alkoi levitä kulovalkean lailla ja sitä tultiin ihmettelemään pitempienkin matkojen takaa. Keikkapaikat alkoivat olla täynnä yleisöä. Tämä oli toki järjestäjien mieleen ja Hurriganesin työtahti pääsi kiihtymään entisestään.
Alkuaikoinaan Hurriganes ei ollut sellainen bändi, jollaisena sen kaikki myöhemmin muistavat. Keikkojen napakan täsmälliset aloitukset, ennalta suunniteltu setti, kappaleiden tiukat sovitukset ja korskea rekvisiitta näyttävine valoineen, rumpukorokkeineen, taustapeileineen ja viimeistä huutoa olevat äänentoistolaitteet yms. tulivat vasta huomattavasti myöhemmin – tosin pikkuhiljaa jo vuoden sisällä kehitys harppasi eteenpäin. Kaksi, neljä tai kuusi vuotta myöhemmin Hurriganes edusti maamme ammattitaitoisinta toimintaa – myös kansainvälisellä tasolla. Kriitikot väheksyivät usein Hurriganesin musiikillista antia ”ihan hauskana, mutta ei niin vakavasti otettavana rokkina”, mutta kukaan ei voinut kiistää heidän ylivoimaisuuttaan keikoilla. Ensiaskeleet valitsemaansa suuntaan Hurriganes oli ottanut jo mm. edellisen kesän Keimolan rockfestivaaleilla ja marraskuussa, kun se esiintyi amerikkalaisen MC5-yhtyeen Kulttuuritalon keikalla. ”Musta tuntuu”, muisteli Cisse Häkkinen myöhemmin, ”että kaikki alkoi meidän kohdalla MC5-konsertin lämmittelybändinä. Olimme silloin vetäneet oikein glitter-kuteet niskaan ja päätimme näyttää mihin oikein pystymme”.
Jälkikäteen on helppo todeta, että Hurriganes oli kaikkea muuta kuin professionaalinen. Verrattuna aikalaiskollegoihinsa, jotka hiippailivat lavalle kenkiään tuijotellen, Hurriganes oli kuitenkin häikäilemättömän häpeämätön, hävytön ja jopa härski. Lavalle tosin tuolloin vielä tultiin miten sattui ja vasta siellä Järvinen ryhtyi virittelemään kitaraansa. ”Hanki saatana skeba, joka on vireessä”, saattoi hermostunut Remu möykätä Järviselle, mutta kitaristi pysyi pedanttina virityksen suhteen. Keikkojen aloitusten virityksiin tuli helpotusta vasta vuotta myöhemmin, kun bändin luottoroudari Kuivis Koskiluoto totesi, että ulkomaiset bänditkin tulevat lavalle kitarat viritettynä: ”Niillä on joku pieni styrkkari takahuoneessa!” Sen jälkeen Hurriganesillakin oli pieni Fenderin Vibro Champ, samanlainen, jolla Keith Richardsin huhujen mukaan kerrotaan levyttäneen Rolling Stonesin ”Exile On Main Street” -albumin. Kitara ja basso olivat sitten vireessä lavalle mennessä, mutta Remu saattoi tosin päästellä suustaan ulvaisuja tai välillä muita vähemmän korrekteja kommentteja, jotka olivat omiaan luomaan ilmapiiriin vaaran tunnetta. Tämä ei voinut olla nostattamatta jännitettä yleisössä.
Ankeista olosuhteista huolimatta Hurriganes oli näyttävä bändi – maamme näyttävin. Remulla oli tarkka visio siitä, miltä esiintymislavan piti näyttää. Yleisön piti sävähtää jo ennen kuin bändi on edes aloittanut. Myöhemmin tähtikitaristiksi noussut Esa Pulliainen kertoi, että kun he teini-iässä kavereiden kanssa tulivat katsomaan Hurriganesia vantaalaisiin koulubileisiin, he ottivat valokuvia bändin kamoista jo ennen kuin esiintyjät saapuivat lavalle.
Surkeinkin koroke piti saada näyttämään ”kansainväliseltä estradilta”. Keskellä oli Remun punainen Beverley-rumpusetti itämaisen maton päällä. Etukalvossa luki bändin nimen lisäksi uhmakkaasti ”rock & roll”. Kitara- ja bassokamat reunustivat rumpuja desimetrin tarkkuudella asetettuina. Sotkuista johtoviidakkoa ei saanut kiemurrella lavalla, kuten muilla bändeillä. Kaiken piti olla tiptop, vaikkeivät laitteet olleet kaikkein koreimmat. Eivätpä tosin olleet muillakaan suomalaisbändeillä noihin aikoihin, mutta Hurriganesin lava näytti aina muita paremmalta.
Cissestä tuli bändin katseenvangitsija, varsinainen keulakuva. Kimallepuvussa, 50-luvun aurinkolaseissa (joita luultavasti löysi kirpputoreilta markalla) ja Elvistäkin rasvaisemmissa hiuksissa hän näytti lähes humanoidilta noihin aikoihin. Tuolloin Rock Häkkisen lavashow oli hurjimmillaan ja estottomillaan. Niinpä kimallehousut repeilivätkin vähän väliä ja lopulta hän otti taas farkut käyttöön. Niitähän sai ”näytekappaleina” farkkuyrittäjänä uraansa luova Matti ”Masse” Majavan Beaver Jeans -vaateliikkeestä, sillä Hurriganes oli ensimmäinen suomalainen rockyhtye, joka osasi tehdä uskottavan oloista sponsoridiiliä farkkuliikkeen pienyrittäjän kanssa. Majava oli keksinyt tuoda Amerikasta vanhoja vaatteita, kenkiä, keilapaitoja, baseball-takkeja yms. Nopeasti Beaversista tuli yksi nuorison suosituimmista farkkumerkeistä. Hurriganesilla ja sen lähipiirillä oli oikeus käydä poimimassa parhaat päältä. Niinpä bändi näytti jo melko varhain tyystin erilaiselta kuin muut yhtyeet. Synergia Beaversin ja Hurriganesin välillä oli kiistaton. Parhaiten tilannetta hyödynsi nimenomaan Häkkinen. Cissen lavapersoonan voidaan todeta olleen yksi tärkeimmistä suunnan näyttäjistä Suomessa versovan rock’n’roll-nostalgian voimistumiseen. Rock Häkkisen lamourille ei kukaan vetänyt vertoja!
Musiikillisesti Hurriganesin linja ei ollut kovinkaan selkiytynyt. Ohjelmisto kehittyi keikan myötä pitkälti improvisoiden. Kappaleiden järjestys syntyi Remun henkilökohtaisista mielijohteista, ilman varsinaista suunnitelmallisuutta. Ohjelmisto oli melko sekalainen keitto soittajien makutottumusten mukaan. Mukana oli jo silloin poikkeuksellisen paljon vanhaa rock’n’rollia – vaikkakin melko aggressiiviseen tyyliin esitettynä, mutta myös 60-luvun alun teinipoppia, rautalankaa ja jopa Sweet Suen kaltaista swing-iskelmää ja Freddie Kingin kitarabluesia. Omat sävellykset olivat pitkälti rhythm and bluesiin perustuvia ns. jytäkappaleita, eli raskaampaa rokkia. Kaikissa omissa kappaleissa ei ollut edes varsinaisia sanoituksia, saati sitten että niillä olisi ollut edes kunnollisia nimiä. Remu vain heitti jonkun sanan mikrofoniin ja muut tiesivät, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kappaleet olivat pitkälti kollektiivisen improvisoinnin tuloksia, missä Remun päällekäyvä rumpujen soitto haastoi Järvisen palavan kitaratulituksen. Vielä 15 vuotta myöhemmin Remu antoi täyden arvostuksensa Järviselle: ”Albert on Hurriganesin yksi ja ainoa tykkiosaston tulenjohtaja ja se on paras. Sen skode lentää pitkälle ja osuu otsaluuhun. On vain yks Järvinen”. Vaikka Suomessa oli jo tuolloin monia loistavia kitaristeja, niin edes ’73 harva uskaltautui enää vertaamaan ketään Järviseen – vuotta myöhemmin tuskin kukaan!
Cisse tiesi paikkansa basistina. Vaikka moni ajatteli hänen omistautuvan vain koreografiaan, Cissen musiikkikorva – tai musiikillinen vaisto oli tarkka. Hän tiesi täsmälleen, kuinka bassolla saattoi sitoa tämän räjähtävän kokonaisuuden taipuisan liiman tavoin yhteen. Välillä jopa pysähtyy ihmettelemään, oliko bändissä neljäs jäsen, sillä Cisse onnistui basistina korvaamaan myös komppikitaristin.
Koko bändin toiminta oli hyvin vaistonvaraista, mutta he olivat tottuneet pälyilemään toisiaan ja ottamaan kiinni joka eleestä, jotta kokonaisuus pysyi kasassa. Yllättäviä vetoja olivat erikoiset kappalevalintojen yhdistelmät. Bändi saattoi aloittaa instrumentaaliyhtye The Venturesin hitillä Perfidia (alkujaan mexicolaisen Alberto Dominguezin sävellys, josta ensimmäisen hitin teki Xavier Cugat v. ’40), jatkaa siitä vapaasti omaan jytäpalaan Mr. Big, jonka jälkeen palataan uudelleen Venturesin tunnelmiin Walk, Don’t Runin myötä (alkujaan jazzkitaristi Johnny Smithin levytys v. ’54). Siitä heittäydytään suoraan ns. maailmanmusiikkihullutteluun Jenka. Sikermä saa vielä jatkokseen bändin jytäpalan Wank-A-Wana, loppuakseen jälleen Jenkan viimeisiin tahteihin. Millään ei tuntunut olevan mitään rajoja. Hurriganes teki vuonna ’73 pitkälti toista sataa keikkaa, välillä niitä oli jopa kaksi samana iltana.
Noita kappaleiden nimiä on sitten myöhemmin muisteltu tai kehitelty yhdessä Remun kanssa. Esimerkiksi sellaiset bändin omat sävellykset, kuten Mr. Big, Got No Time, Rudy-O-Rudy, Sweet Lemonation ja Wank-A-Wana näkivät julkaisupäivänsä vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Hootenanny Fix oli erikoinen Remun ja Järvisen kahdenkeskinen paikan päällä syntynyt instrumentaali yleisön viihdyttämiseksi, sillä aikaa kun Mosse korjaili äänityskalustoa.
Yleisölle tietenkin tuo ”sekametelisoppa” kelpasi, sillä se oli hurjinta mitä Suomessa saattoi kokea. Keikat eivät koskaan olleet samanlaisia, eivätkä varsinkaan kappaleet. Niiden pituudet saattoivat vaihdella Remun ja Järvisen impulsiivisuuden mukaan – ja tietenkin yleisön reaktioita seuraten. Yleisön riehaantumisen myötä ”kattilaa kiehutettiin yli äyräiden”.
Hurriganesin keikkoihin ja levytyksiin löytyy usein uusia mysteereitä. Niin nytkin. Kuinka The Show Stoppersin (Ain’t Nothing But) The Housepartyn melodiaa vapaasti lainailtiin Hurriganesin Sweet Lemonatoriin? Houseparty tuli yleisemmin tunnetuksi vasta vuonna ’73, kun J. Geils Band levytti sen ”Bloodshot”-albuminsa avausraidaksi. Euroopassa sen oli toki ehtinyt levyttää Cliff Richard albumilleen ”Live At The Talk Of The Town” vuonna ’70. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta ainoalta todennäköiseltä selitykseltä. Samalla levyllähän on vielä Cissen soololevylleen tulkitsema, alkujaan Neil Diamondin sävellys Girl, You’ll Be A Woman Soon.
Mutta kuinka amerikkalaisen, täällä täysin tuntemattoman, The Strangelovesin paikallishitti The Night Time (Billboardin listalla #30) päätyi Hurriganesin Ain’t Got No Timen loppuun? Entäpä Cissen uhmakkaasti tulkitsema Be-Bop-A-Lula, joka kuulosti Hurriganesin esityksenä enemmän englantilaiselta Johnny Kidd & The Piratesilta, vaikkei koko bändiä oltu Suomessa juuri kuultu. Mistä tuli Ruby Baby, amerikkalaisen lauluyhtyeen The Driftersin iso hitti, joka täällä tunnettiin korkeintaan Dionin valkaistuna versiona? Täsmennetyn studioluentansa Hurriganes teki vasta vuosia myöhemmin, vuonna ’78 julkaistulle ”Hangerille”. Näihin kysymyksiin tuskin koskaan saadaan vedenpitävää vastausta.
Huolimatta Hurriganesin maineen kiihtyvästä kasvusta, eivät suuret levy-yhtiöt olleet siitä kiinnostuneita. Ehkä sitä pidettiin vain show-bändinä, jolla ei olisi kysyntää äänilevymarkkinoilla. Voi vain arvailla, moniko tunsi katumusta puoli vuotta myöhemmin – tai viimeistään puolitoista vuotta myöhemmin. Onneksi pienemmät yhtiöt olivat ajan tasalla. Huhujen mukaan ensimmäisenä yhteistyötä olisi tarjonnut Jukka Kuoppamäen Satsanga Records. Pidemmän korren veti kuitenkin Love Recordsin Atte Blom. Ei mikään ihme, sillä Lovelle olivat levyttäneet Suomen merkittävimmät rock-yhtyeet, Blues Section, Wigwam ja Tasavallan Presidentti, oiden jäsenet olivat jo vanhastaan Hurriganesin tuttuja. Aivan itsestään kaikki ei kuitenkaan mennyt.
Kun Jukka Tolosen palkittu ja ylistetty ensialbumi ”Tolonen!” aiheutti myyntipiikin Loven katalogissa, pääteltiin yhtiössä Suomen kaipaavan lisää kitarasankareita. Atte Blom alkoi tiedustella muusikoilta, olisiko varteenotettavia vaihtoehtoja. Wigwamin Ronnie Österberg kehotti häntä menemään kuuntelemaan Albert Järvistä Hurriganesin keikalle.
Yleisö oli alkanut tivata bändiltä: ”Miksei teiltä ole levyä?” tai ”Koska teiltä tulee levy?” Yllättäviä kysymyksiä aikana, jolloin Suomessa rock-levyjä tehtiin harvakseltaan, eikä ainakaan Hurriganesin kaltaisilta ”vähemmän salonkikelpoisilta” bändeiltä. Remun vastaus oli selkeä: ”Sitten kun joku tulee pyytämään, en mä lähde mitään rukoilemaan!” Siihen hetkeen ei mennyt pitkää aikaa. Kun sitten 17. helmikuuta Blom saapui Vanhan Ylioppilastalon näyttämön sivuosaan, hän hullaantui koko bändistä, sen hurjasta energiasta ja paineesta jonka se sai aikaan.
Kitarasankarin etsiminen sai jäädä. Levyn tekemisestä sovittiin saman tien. Ja koska valokuvaaja Risto Vuorimies oli paikalla ikuistamassa sitäkin keikkaa, antoi levy-yhtiö hänelle oikeuden toteuttaa tulevan levyn kannen. Valinta oli onnistunut. Vuorimiehestä tuli 70-luvun puolivälin merkittävin rock-levyjen kansisuunnittelija ja kuvaaja.
Loven päätuottaja Måns ”Mosse” Groundstroem oli tosin havainnut bändin musiikillisen ja mahdollisesti myös kaupallisen potentiaalin jo aiemmin. Niinpä hän oli antanut uskaliaan lausunnon maamme arvostetuimpaan musiikkilehteen Musaan: ”Aluksi yritetään saada aikaan oikein jytälevy Remu & Hurriganesien kanssa.” Otto Donner muisteli, että vaikkei Groundstroemin alkuvuodesta tekemien nauhoitusten tekninen taso ollut kovin korkealaatuinen, aistivat Blom ja Donner siinä olevan jotain erityistä. Mikäli ne olivat juuri nämä nyt kuultavissa olevat tallenteet, voi vain todeta, ettei niissä varsinaista vikaakaan ollut.
Levy päätettiin kuitenkin äänittää livenä, suoraan keikalta ”keikkatunnelman taltioimiseksi”. Realistisempi syy taisi kuitenkin olla se, että Loven varat olivat vähissä. Groundstroem sai peräti 5 000 markan budjetin. Sen hän käytti harkiten ostaen Revox-nauhurin, Matti Sarapaltion rakentaman kuusikanavaisen mikserin, kuusi vanhaa Shuren mikrofonia, niille telineet ja tarvittavat johdot. Tällä askeettisella kalustolla lähdettiin sitten äänittämään keikkoja maaliskuussa ’73. Kaikki kuusi kanavaa miksattiin saman tien, ns. lennossa, kaksiraitaiselle nauhalle. Pelkkä nauhakin oli tuolloin melko kallista. Jälkikäteen niille ei siis voitu tehdä enää mitään tuon aikaisella teknologialla. Niinpä äänitykset ovatkin hämmentävän hieno suoritus nykypäivän digitaalitekniikkaan tottuneille!
Albumikokonaisuus on usein artistien ja tuottajien yhteistyön tulosta. Niinpä Mossekin tuoreena tuottajana otti levyn tekemisen vakavissaan. Hän teki alustavaa suunnittelua levyn sisällöstä. Äänityksissä Haminassa panostettiin tiettyihin kappaleisiin ja osa taas jäi keskeneräisiksi. Loppujen lopuksi alkukevään ohjelmistosta ei levylle päätynyt paljoakaan. Syksyyn mennessä setti oli jo melkoisesti vaihtunut.
Oma lukunsa on tietenkin bändin ”oma sävellys” My Sweet Lily. Kappalehan lainailee suorasukaisesti The Four Seasonsin hittiä Sherry ja The Raysin Silhouettesia. Jälkimmäinen oli luultavasti poimittu Herman’s Hermitsin v. ’65 levytykseltä, sillä Rays ei Euroopan listoilla käväissyt. Hupaisa yksityiskohta on se, että levylle päätyneeseen My Sweet Lilyyn Cisse laulaa Paul Ankan Dianan sanoja, kun taas tällä varhaisella versiolla mennään pitkälti Silhouettesin mukaan. Mikä sitten olikin Hurriganesin alkuperäinen idea, sitä tuskin kukaan enää muistaa. Minään plagiaattina sitä ei tarvitse pitää – kunhan bändi hupaili vanhojen teemojen kanssa ja lopulta teki niistä omansa. Remun laulama väliosa (joka tuli nähtävästi ihan omasta päästä) ja kirsikkana kakun päällä Järvisen komea kitarasoolo tekevät siitä viimeistään suomalaisen rockin klassikon. Tuhannet suomalaisnuoret saivat ihmettelemisen aihetta 4. joulukuuta, kun Hurriganes esitti My Sweet Lilyn TV2:n musiikkiohjelmassa Iltatähti.
Keep On Knocking oli nähtävästi kappale, joka oli pakko saada mukaan. Niinpä se molemmilla keikoilla soitettiin varmuuden vuoksi kahdesti. Helsingin keikalla syy oli ilmeinen. Bändi ehti alkaa soittaa ennen kuin nauha saatiin pyörimään. Remu mutiseekin mikkiin ennen toisen version alkua: ”Me vedetään tää vielä uusiks, kun eka ei menny tonne piuhoille asiallisesti.” Ironista tietenkin on, että jälkeenpäin se, kuten myös My Sweet Lily ja Hideaway nauhoitettiin myöhemmin kesän aikana studiossa.
Remu ei ollut riemastunut Loven säästöbudjetista, vaan kritisoi sitä: ”Mä ajattelin, että vittu, pitääkö sitä välttämättä lähtee liikkeelle ihan kotipohjalta, äänitellä keikoilta jotain live-LP:tä? Mä kelasin, että jos me tehdään joku juttu, niin miksei me yritetä tehdä sitä niin hyvin kuin mahdollista, ettei tarvii lähtee tonne alennusmyyntilinjalle suoraan.” Cisse taas positiivisena luonteena näki asian valoisamman puolen: ”Ei voi tehdä semmoista levyä, mikä ei vastaa todellisuutta. Jengi ei pety, kun ne on ostanu levyn ja näkee bändin livenä. Mieluummin niin, et ne hätkähtää – et tää on vielä parempi livenä kuin levyllä, että ne ei ainakaan flöitannu.”
Nauhoille jäivät aluksi esiintymiset Haminan ja Helsingin työväentaloilla, eli jälkimmäinen nuorisokielellä Byggalla. Mosse ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen lopputuloksiin. Ehkäpä instrumenttien tasapaino ja laulu eivät olleet koko ajan kohdallaan. Välillä myös Remun laulu saattoi kuulostaa epämääräiseltä. Kun kunnollisia sanoja ei kaikkiin kappaleisiin ollut, sitä tuli mitä sattui. Soitossa ei ollut vikaa, mutta kappaleet saattoivat venyä ja vanua tilanteen mukaan. Moinen tietenkin toimi keikkatilanteessa, mutta kotikuuntelussa saattoi tottumatonta kuulijaa hämmentää. Nykytekniikalla näitä teknisiä ongelmia on voitu hieman korjailla ja esitykset räävittömyydessään kuulostavat mainioilta. Monet näistä keikkaäänityksistä olisivat näin jälkikäteen kuultuna olleet kelvollisia myös levylle, kuten voitte nyt havaita!
Vasta yli kaksi kuukautta myöhemmin, kesäkuun alussa Klaukkalassa tehdyt äänitteet tyydyttivät Mossea ja osa niistä päätyi bändin levylle saakka. Toinen puoli levystä tehtiin varmuuden vuoksi nopeasti Finnlevyn studiossa ns. laadun takaamiseksi. Tuottajana oli tietenkin Groundstroem, mutta erinomaisen arvosanan ansaitsee myös äänittäjä Jukka Teittinen.
Haminan ja Helsingin nauhat jäivät pölyyntymään levy-yhtiöiden hyllyille vuosikymmeniksi. Niistä osa näki päivänvalon vasta 2012, kun (hieman erehdyttävästi nimetty) ”Live In Hamina 1973” julkaistiin. Itse asiassa noin puolet kappaleista oli taltioitu Helsingin Byggan keikalta. Mukana oli runsaasti ennen kuulumattomia esityksiä ja jopa kappaleita, joita ei edes Remu enää muistanut soitetun. Tällä levyllä niitä on vieläkin enemmän!
Keväällä keikkojen päätösnumeroksi oli vakiintunut jonkinlainen rock’n’roll-medley, joka alkoi Blue Suede Shoes -klassikolla ja sai jatkoa milloin Shake, Rattle And Roll-, Shake Your Money Maker-, Sweet Little Rock’n’Roller– ja I’m Goin’ Home -kappaleiden kertosäkeiden myötä. Sikermä saattoi jatkua miten pitkään hyvänsä hurmoksellisena jammailuna. Vasta vuotta myöhemmin ilmestynyt single Blue Suede Shoes oli tiivistetty tunnettuun muotoonsa alle kolmeen minuuttiin. Kun keikoilla yleisöä oli informoitu, että nyt bändi ”lähtee himaan”, niin singlelle sopivampi muoto oli muuttaa loppu Ten Years Afterin toiseen hittiin Baby Won’t You Let Me Rock’n’Roll You.
Edelläkävijöitä olivat myös parisen vuotta myöhemmin ilmestyneen bändin toiselle albumille päätyneet Slippin’ And Slidin’ ja sen nimiraita Roadrunner. Sovitukset eivät toki ’73 olleet vielä yhtä kypsiä, tai ainakaan niin harkittuja kuin studiotallenteilla. Raivokkaita ne kyllä olivat.
Nyt nämä keikat, Hamina 21.3. ja Helsinki 24.3. on vihdoinkin julkaistu omina kokonaisuuksinaan. Jotta kuuntelu olisi nautittavampaa, pois on jätetty ainoastaan joitakin sekunteja kestäneet epäonnistuneet äänitykset, turhan pitkät kappaleiden välit, kitaranvirittelyt yms.
Ottakaa kiinni, päästäkää irti ja nauttikaa Hurriganesista raivokkaimmillaan ja alkukantaisimmillaan! Tämä on paketti joka ei pelkästään kerro Suomen karismaattisimman bändin noususta huipulle, vaan on osa suomalaista musiikkihistoriaa.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 4/2021)
