HURRIGANES
Live In Hamina 1973
(Love LXCD 677)
(1) Keep On Knocking (2) Slipping And Sliding/Little Queenie (3) My Sweet Lily (4) Got No Time (5) Hideaway (6) Sweet Sue (7) Perfidia/Mr. Big (8) Lucille (9) Sweet Little Sixteen (10) Roadrunner (11) Blue Suede Shoes

Vuosisadan kulttuuriteko vai häpeämätön huijaus? Historiallinen julkaisu vai raakaa rahastusta? Asian eri puolia voi pohtia, mikäli kokee sen tarpeelliseksi, mutta paljon mielenkiintoisempaakin pohdittavaa voisi kuvitella olevan Hurriganesin kevään -73 ennen julkaisemattomia keikkatallenteita kuunnellessa. Kyllähän levy taitaa olla kaupallinenkin menestys – enkä yhtään ihmettele miksi, mutta ilman pienintäkään epäilystä nimeäisin tämän mieluummin historialliseksi kulttuuriteoksi.

Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin ”Live In Hamina” kertoo karulla tavallaan miksi Hurriganes nousi verraten lyhyessä ajassa, vain muutamassa vuodessa, täysin tyhjästä maamme menestyksekkäimmäksi rokkibändiksi. Hurriganes onnistui palauttamaan keikkapaikoille sen riehakkuuden, jonka nuorempi yleisö luuli jääneen jonnekin menneiden vuosikymmenen hämäriin (sorry, Hannu Nyberg, tarkoitan siis Sinuakin nuorempaa yleisöä). Riehakkuuden palauttamisen lisäksi Hurriganes onnistui palauttamaan myös nuorison tanssilavoille, keräämään pääsylippunsa lunastaneet viikonlopun viettäjät VPK- ja työväentaloille ja keräämään koulubileet pullolleen väkeä. Bändin suosion salaisuus ei kuitenkaan ollut vain se, että musiikki oli riittävän yksinkertaista hölmömmänkin kuuntelijan ymmärrettäväksi. Kyse oli asenteesta jolla sitä musiikkia tehtiin.

Kun Hurriganes 70-luvun alkuvuosina nousi esiintymislavalle (vaikkei niille kaikille matalimmille edes tarvinnut nousta), onnistui se luomaan poikkeuksellisen tunnelman, illuusion jostain ennen kokemattomasta tilanteesta. Bändi oli raaka ja säälimättä päällekäyvä, mutta myös koreilevan näyttävä. Kaikki paikalla olijat näkivät jo ennen ensimmäistäkään tahtia, että estradille saapui jonkinlaisia tähtiä. Luvassa oli aina jotain erityistä.

Kuten tältäkin levyltä voidaan kuulla, Hurriganesin valtti oli tyyli, jolla se esitti remurokkinsa. Estottoman esiintymisen lisäksi se oli kuitenkin ennen kaikkea musiikillisesti kiehtova ilmiö. Se ei antanut periksi päivän muotivirtauksille, muttei myöskään turvautunut piehtaroimaan keinotekoisessa rock'n'roll-nostalgiassa. Ohjelmistoon mahtuivat käsi kädessä niin 50-luvun rockit kuin Freddie Kingin bluesit. Sekaan sopivat vanhat rautalankamuistelot, swingihupailut ja raskaalla kädellä työstetyt jytäbluesit. Hurriganes soitti musiikkia, jonka viihdyttävyys sai vapautuneesti liikkumaan, mutta sen aggressiivisuus oli myös omiaan vapauttamaan nuorisoa patoutuneista paineistaan. Hurriganesin esiintyessä rähinöinti pysyi lähes olemattomana. Välillä bändi paahtoi lähes kaoottisella vimmalla, jopa niin kiivaasti, että maamme johtavan sanomalehden kriitikko nimitti sitä punkrockin esiasteeksi (eikä tietenkään negatiivisessa mielessä), mutta kyllä Remun, Cisse Häkkisen ja Järvisen paletti pysyi myöhempiin punkbändeihin verrattuna tiukasti kasassa. Kitarasankari Albert Järvisen maine nousi tuolloin parissa vuodessa huippuunsa, mikä ei todellakaan hämmästytä tätä levyä kuunnellessa. Välillä tuntuu siltä, että Järvisen soittoa olisi pitänytkin tallentaa vain ja ainoastaan livenä. Yhtä estottoman vapautuneeseen improvisointiin hän ei maineestaan huolimatta yltänyt studiossa. Tärkeintä Hurriganesissa oli kuitenkin kokonaisuus, joka oli kaikenmaailman laskuoppeja uhmaten enemmän kuin osiensa summa. Tämähän on totuus, minkä pitäisi jokaisen oikean rokkibändin tiedostaa. Ja tältä oikean rokkibändin tulisi kuulostaa, elettiin sitten millä vuosituhannella hyvänsä.

Mutta entäpä ne rahastukset ja huijaukset? Kyllähän tämän kaltaisten aarteiden panttaaminen mukamas kadonneina lähes neljän vuosikymmenen ajan on närästänyt itseni lisäksi monia muitakin aiheesta kiinnostuneita. Kun Måsse Groundstroem ryhtyi keväällä -73 äänittämään Hurriganesin keikkoja livelevyä varten, ei kalusto ollut kaksinen. Kuusikanavaisella mikserillä ajettiin koko bändi suoraan Revox-nauhurin kahdelle raidalle. Näillä eväillä saatiin aikaan bändin ensimmäisen albumin ”Rock And Roll All Night Long” A-puoli. Se oli mestarisuoritus niin bändiltä kuin äänittäjältäkin. Levykannen mukaan kappaleet oli nauhoitettu Klaukkalassa, vaikka nähtävästi Kotkankin keikalta jotain jäi mukaan. Mutta että kaikki nämä vuosikymmenet meitä on siis huijattu uskomaan, ettei näitä nauhoja ole enää ollut jäljellä! Perkele! Rahastuksen piikkiin menköön se, että Haminan livekin saadaan kuulla vasta Hurriganesin 40-vuotisjuhlan kunniaksi. No, annettakoon se anteeksi, mutta kyllähän näitä olisi saanut kaupaksi vaikka joka ikisen viisivuotisjuhlan yhteydessä. Sen sijaan levyn pituus jää hieman painamaan hampaankoloa. Eiköhän sitä nauhaa vielä olisi ollut enemmänkin jäljellä? Mikäli Haminan live olisi julkaistu vinyylinä (mihin itse asiassa kappalejakokin taipuisi mainiosti), olisi 46 minuutin kesto ymmärrettävä. Mutta missäs loput kappaleet ovat? Turha tässä silti on valittaa, sillä itsehän näitä vinyylimittaisia äänilevyjä olen aina jaksanut ylistää.

Huijaus on puoli ruokaa, on joskus tullut sanontatavakseni. Huijaus liittyy tähänkin julkaisuun. Älkää kuitenkaan säikähtäkö, sillä Remu ei ole käynyt karjumassa uusiksi laulujaan, eivätkä suuresta maailmasta palkatut ammattimuusikot käyneet paikkailemassa virheitä. Soitto-osuuksia ei ole leikelty kasaan useammasta eri sessiosta – tai ainakaan melkein ei. Suuresta synnistä ei loppujen lopuksi ole kyse. Ehkäpä tämä ikään kuin jatkaa ”Rock And Roll All Night Longin” hieman epämääräistä informaatiota. ”Live In Hamina 1973” sisältää edelleen varhaisimmat julkaistavaksi kelpaavat Hurriganesin keikkaäänitykset, ja kansikuvatkin taitavat olla kaikki Haminasta (tätä ei kai kukaan vielä ole viitsinyt tarkistaa, mutta Haminan poika Petri ”Pelle Miljoona” Tiili kyllä päälikannessa näkyy). Kaikki äänitykset eivät kuitenkaan sieltä ole. Kyllähän se Haminan Työväentalo oli tarunhohtoinen keikkapaikka, mutta Helsingin vastaavalla, Byggalla, Hurriganes taisi tehdä vieläkin tiiviimmin keikkoja. Haminan lisäksi osa kappaleista on peräisin saman viikon perjantain ja lauantain Byggan keikoilta. Asiasta enemmän kiinnostuneille kerrottakoon vielä vaatimaton selvennys, jonka tarkistamisesta kiitokset lehtemme vanhalle avustajalle Esa Elgströmille.

“Keep On Knocking”, “Slipping And Sliding/Little Queenie” ja “My Sweet Lily” ovat kaikki samalta Haminan keikalta, mutta “Got No Time” on jo seuraavan viikonlopun Helsingin keikalta. Koska yleisö oli eri etäisyyksillä Haminassa ja Helsingissä, on ”Got No Timen” jatkeeksi leikattu Haminan yleisön ääntä. Hienosti toimittu, sillä kokonaisuus kuulostaa luontevalta. ”Hideaway”, ”Sweet Sue” ja ”Perfidia/Mr. Big” ovat kaikki Helsingistä, ”Lucille” ja ”Sweet Little Sixteen” jälleen Haminasta, mutta ”Roadrunner” ja ”Blue Suede Shoes” taas Helsingistä. Haminaan palataan levyn lopussa yleisöreaktioiden myötä, sillä Haminan keikalla yleisö kun tuntui olevan riehakkaampaa ja paremmin nauhalle tarttunutta.

Näistä ”järisyttävistä” paljastuksista huolimatta ”Live In Hamina” on paitsi yksi suomalaisen rockin historian kartoittajia, myös ennenkuulumaton dokumentti vasta nousuaan tehneen, sittemmin maamme musiikkielämän jättiläiseksi nousseen Hurriganesin vaiheista. Esimerkiksi Bo Diddleyn ”Roadrunner” kuului bändin ohjelmistoon jo paria vuotta aiemmin kun siitä tuli Hurriganesin suurimman menestyslevyn nimikappale. Vaikka joululahja- saati sitten isänpäivämarkkinat ovat tätä lehteä luettaessa auttamattomasti tältä vuodelta takanapäin, kuuluu tämä cd (saisipa vielä vinyylinä) jokaisen suomalaisen rockin harrastajan levyhyllyyn!

Honey Aaltonen