HUELYN DUVALL with Wildfire Willie & The Ramblers
Get Carried Away
(Goofin' GRCD 6131)
(1) Hillbilly Rock (2) Get Carried Away (3) Feel Like Rockin’ (4) Hurtin’ Inside (5) Cradle Baby (6) Everytime I’m Kissing You (7) Start All Over (8) What In The World (9) No Other Baby (10) You Got Me Shook (11) All Fogged Up (12) Anything That’s Part Of You (13) If Teardrops Were Pennies

Vuonna 1939 syntynyt Huelyn Duvall sekosi rock and rolliin 1950-luvun puolivälissä esikuvinaan Presley, Perkins ja muut tekijänimet. Hyvin nopeasti alkoi sitten miehen omakin levytysura, joka on varsin monivaiheinen. Hittejä ei omiin nimiin ole irronnut, mutta anekdootista käy sekin, että mies huutaa ”Tequila” klassisella Champs-äänitteellä. Vaikka jymyhitit ovat miestä väistelleet, niin hänen vaikutteensa kyllä ulottuvat laajalle. Mm. Led Zeppelin –solisti Robert Plant pitää Huelynia yhtenä tärkeimmistä esikuvistaan. Tämän kiekon tarina alkoi siitä, kun pitkään jäähyllä showbisneksistä pysytelleen Duvall’in puhelin soi eräänä päivänä. Langan päässä oli ruotsalainen Jan Svensson, joka kertoi olevansa ryhmineen tulossa Ameriikkaan ja halusi tavata. Tapaaminen sitten järjestyikin ja lopulta Huelyn päätyi Wildfire Willie & The Ramblers’ien keikoille. Kipinä otti ja syttyi uudestaan. Jo ennen nyt esiteltävää kiekkoa ovat miehemme pistäytyneet 2000-luvulla pariin otteeseen studiossa sekä esiintyneet myös useasti yhdessä niin USA:ssa kuin Euroopassa. Lopulta he olivat Ruotsissa tallentamassa tätä albumia. Eli Huelyn Duvall is back ja taustoista huolehtii yksi länsinaapurimme kovimmista rock and roll –pumpuista. Vaikka miehellä onkin jo lujasti kilometrejä takanaan niin rokitus ja rollitus putoaa aina vaan mallikkaasti.

Jo nimellään havahduttava (1) selvittää pelin hengen, tässä mennään eikä meinata. Tahti eikun paranee vaan (3):lla, erittäin timmiä rockabillytystä. Perussiivu (5) rokettaa vankasti ja raitaa (7) voisi kuvailla rotevaotteiseksi. Yksi kovimmista vedoista on ilman muuta (8), fonin liidaama tuhti twist-rocker. Piano ja foni ovat muuten levyllä hienosti framilla. Eipä puutu menoa myöskään rivakalta raidalta (11), ja shufflena etenevä rocker (13) päättää kiekon hyvillä fiiliksillä. Hidas (10) on eräänlainen puoli-boogie-rocker ja sävyltään selkeästi muita raitoja tummempi.

Vaikka levyn yleisilme muodostuu varsin vauhdikkaaksi niin kyllä hitureissakin löytyy. Raidat (2), (4, Brook Benton!) ja (9) sijoittuvat sellaiseen mukavaan medium-tempoon, johon Roy Orbisonkin luotti. Fiilinkiä ja tunnelmaa löytyy kosolti eikä vertailu(t) ole oleellisia. Selkeitä hitureita löytyy kaksi, (6) ja (12), molemmissa on runsaasti countryosastoa matkassa, ja vaikka kumpaakaan ei sovi moittia niin jälkimmäinen on tunnelmaltaan vankempi. Kyllä vanhakin jaksaa rokata ja helposti tässä joutuu imuun, eli ”carried away”. Tätä levyä ei siis voi kuin lämpimästi suositella vanhakantaisen rock and rollin ystäville.

Mikke Nöjd