HOWLIN’ WOLF – Boy, You Got The Blues There!
(Bear Family BAF14031, 10″ LP)
HOWLIN’ WOLF – Boy, You Got More Blues Here!
(Bear Family BAF14032, 10″ LP)
Bear Family -yhtiön pramea kymppituumaisten albumien sarja tekee kahdella viimeisimmällä osallaan niin kuulijan kuin kriitikonkin toimenkuvan luvattoman helpoksi. Howlin’ Wolfin levytysuran alkumetrien 1951–1953 Memphis-tallenteet ovat kiistatta blueshistorian merkkiteoksia, eikä asiasta ole juuri nähty aiheelliseksi soraääniä vuosikymmenten saatossa möläytellä. Poikkipuolista sanaa tuoreiden pikkuälppäreiden sisällöistä tai ylipäätään saksalaismerkin teknisestä osaamista ei ole syytä nytkään päästää ilmoille.
Memphis Recording Studiotaan pyörittäneen Sam Phillipsin vainu tuolloin jo nelikymppistä mutta vasta paikallisena KWEM-aseman radioäänenä jollain lailla julkisuutta saanutta Chester Burnettia kohtaan osui kerrasta keskelle häränsilmää. Levypomon kerrotaan olleen syvästi haltioitunut Wolfin äänestä ja piti häntä aiheestakin yhtenä tärkeimmistä löydöistään ”aikana ennen Elvistä”. On hyvä kysymys, olisiko 1930-luvun alusta saakka mm. Charley Pattonin, Son Housen ja Robert Johnsonin kanssa esiintynyt Wolf jäänyt ilman Sun Records -pamppua kokonaan vaille levytysmahdollisuutta?
Kun Susi vihdoin päästettiin studioon, ei häntä sieltä hevillä ulos saatukaan. Memphisissä syntyikin runsaasti materiaalia, joista huomattava määrä jäi vielä tekoaikoihin odottamaan julkaisuaan. Tästä valikoimasta on Bear Family nyt niputtanut yhteen 20 nauhoitetta, jotka on tuotu alkujaan päivänvaloon 1975–1990 ilmestyneillä kokoelmilla. Molempien albumien sisällöt ovat peräisin viidestä sessiosta aikavälillä toukokuu 1951–lokakuu 1952.
Oli tavallaan johdonmukaista, että Wolfin äänitystaival käynnistyi eräästä hänen tunnusomaisimmista kappaleistaan. Shufflepoljentoisella ensiotolla How Many More Yearsista soolotilasta kamppailevat tasavahvasti kitaristi Willie Johnson ja (tiettävästi) pianisti Albert Williams, kun taas hieman myöhemmin äänitetyllä ja Chess-levymerkin julkaisemalla laulajan debyyttisingleversiolla instrumentaalisen komennon anastaa pianoineen itselleen tilaisuuteen kutsuttu Ike Turner. Lahjakkaan Willie Johnsonin rooli käytännössä kaikilla Memphis-raidoilla oli kuitenkin erityisen ilmeinen. Huuliharppua studiossa soitti tässä vaiheessa pääosin Wolf itse, joskin yhdessä sessiossa huhtikuussa 1952 munnarivelvollisuuksista huolehti James Cotton.
Chessin ohella Howlin’ Wolfin ainutlaatuisuuteen havahtui myös toinen Sam Phillipsin yhteistyökumppaneista, losangelesilainen RPM Records, joka ryhtyi niin ikään julkaisemaan vuodesta 1951 lähtien laulajan musiikkia. Phillipsin purkittama materiaali ohjautui silti kauttaaltaan Chessin käyttöön, ja chicagolaiset myös lopulta veivät voiton artistin sopimustaistossa. Vuodesta 1954 eteenpäin Wolf oli Chessin yksinoikeutta ja hän myös muutti tuuliseen kaupunkiin, tehden jatkossa levytyksensä pääosin siellä.
Bear Familyn rajausperiaate yksinomaan julkaisematta jätettyihin kappaleisiin tai niiden vaihtoehtoisiin versioihin on kiinnostava, joskaan ei perehtyneemmälle kuluttajalle mitään uutta tarjoava. Vielä tässä vaiheessa vahvasti jump-bluesvetoiset esitykset eivät kokeneet huomattavia muutoksia Chessillä tai RPM:llä ilmestyessään – ja muilta osin jokainen veto on jo entuudestaankin klassikkostatuksensa tienannut.
On sitten mukana yllätyksiä tai ei, 45-kierroksiset vinyylit joka tapauksessa tykittävät ykköslaatua kuuluville raita toisensa perään. Jykevä shouterblues Chocolate Drop ja intensiivinen Mr. Highway Man (Cadillac Daddy) tammikuulta 1952, spontaanin jamihenkiset Everybody’s In The Mood ja Well That’s All Right huhtikuulta 1952 sekä tuima hidas blues My Last Affair lokakuulta 1952 ovat vain joitakin esimerkkejä Wolfin alati voimistuneesta mutta jo omille lukemilleen kypsyneestä ulosannista. Jälkimmäisestä äänitystapahtumasta on peräisin myös C.V. Wine Blues, rytmisesti swing-orientoituneempi ja jossain määrin laulajan tyypillisestä äänenkäytöstä poikkeava vaikkakin edelleen umpibrutaali varhainen taidonnäyte. Tulevasta Wolfin Chess-tavaramerkkiulvontatyylistä ja hypnoottisesta ominaiskompista antaa puolestaan jo tuntuvampaa osviittaa Color And Kind huhtikuulta 1952. Jukra pojat, tämä se on bluesia!
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2023)
