HOEDOWN – XX
(Emsalö Music EMLP/EMCD026)
Kotimaamme suurin juurimusiikin sulatusuuni, Hoedown, on edelleen hengissä ja hyvässä hapessa. 20-vuotisen uransa kunniaksi julkaistu ”XX” on vankka tosite asiasta. Heidän edellisestä julkaisustaan, Tuomari Nurmion kanssa tehdystä ”Tales Of Judge Bone” -levystä, on tovi vierähtänyt ja viimeisin oma albumi ”Black & White” ilmestyi 2010. Jossain näiden välissä näki päivänvalon Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen ”All Them Pretty Things”. Kuten vanha viidakon sanonta kuuluu, parempi myöhään… ja silleen.
Pieniä muutoksia on kokoonpanossa tapahtunut sitten edellisen levyn. Esa Kaartamo siirtyi yläkerran orkesteriin ja Ninni Poijärvi laittoi viulunsa koteloon siirtyen muihin hommiin. Molemmat ovat kuitenkin mukana tällä levyllä, vuonna 2015 YLE M1 -studiolla taltioidussa Music Man -kappaleessa. Vahvistukseksi on bändiin liittynyt Jere Ijäs, joka tuskin kaksikon jättämää aukkoa pystyy paikkaamaan, mutta se ei ole ollut edes tarkoituskaan. Hän tuo mukaan oman osaamisensa, niin muusikkona, laulajana kuin säveltäjänä.
Sävellykset ovat tällä kertaa kaikki omia ja Mika Kuokkasen tai Jere Ijäksen kirjoittamia. Ainoa poikkeus on Esa Kaartamon käsialaa oleva päätösraita. Kuokkasen rikoskumppanina on muutamilla raidoilla toiminut jälleen australialainen Terry McArthur. Kuokkasen ja Ijäksen kappaleet on sijoitettu vuorotellen, mikä tuo kivasti vaihtelua. Aiemmin suomenkielisiä lauluja/levyjä tehnyt Ijäs on mielestäni ollut hyvin rootspitoinen muusikko. Tämän levyn ja muutaman näkemäni keikan perusteella tiedän hänen olleen ainoa oikea valinta Hoedownin jäseneksi. Jos verrataan Ijäksen sävellyksiä hänen suomenkieliseen tuotantoonsa, niin näissä kappaleissa on hiukan enemmän rosoa, kantria ja vähemmän poppia. Levyn on miksannut yhdellä raidalla kosketinsoittimiakin soittava J. Karjalaisen poika Väinö.
Minulle Hoedown ei ole ollut kantria, americanaa tai kantrirockia, vaan se on edustanut aina hyvän mielen musiikkia, jota voi kuunnella ihan milloin vain, vaikka sadepäivänä tai talvipakkasen paukkuessa. Uusi albumi ei tee poikkeusta edellisiin levyihin, sillä kokonaisuus on erinomainen. Singlenäkin julkaistu Kuokkasen Desperate Man on vankka avausraita. Menoa terästetään sähkösitarin ja pedal steelin voimin, joiden yhteistyö on toimivaa. Kantrirock Don’t Bring Us Bills, Bring Us Flowers on varsin mainio kappale, myös sanoituksensa puolesta. Kuka sitä laskuja haluaisi, elämä olisi paljon mukavampaa ilman niitä. Red Devil Wind on lähes One Last Time Again -sävellyksen tasoinen mestariteos. Väkevää kitarointia sisältävä, John Fogertyn mieleen tuova Drinking With The Angels nousee levyn parhaimmistoon. Jealous & Blind sisältää mielenkiintoisia kitarasoundeja ja Masa Maijasen lyhyen bassosoolon. Kaartamon kirjoittama, Ylen arkistoista kaivettu tiukka kantrirock Music Man on mainio lopetus hyvälle levylle. Hoedownin RSD 2021 -julkaisu oli single Desparate Man / On The Same Side. Koska RSD-tuotteet monesti sisältävät jotain ekstraa, niin minä olisin laittanut edellä mainitun Music Man -kappaleen tuolle sinkulle ja b-puolelle jotain samaisesta Ylen sessioista.
Vaikka Piia Viitanen yhdellä raidalla taustalaulussa on, niin Ninni Poijärveä, tai sanotaan, että naisliidilaulajaa jään kaipaamaan. ”XX” on todiste siitä, että ammattilaiset saavat hienoa jälkeä aikaan, siitäkin huolimatta, että kaikki ovat taltioineet osuutensa omissa oloissaan. Tämä on yksi vuoden parhaista kotimaisista julkaisuista, enkä tarkoita tähän mennessä julkaistuista albumeista. Vinyylifaneille tiedoksi, että tätä lukiessanne LP-painos on jo ilmestynyt.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 4/2022)
