HITTO
Kovaa Seksiä
(Hitto HRBCD01)
(1) Nyt nykii (2) Kovaa seksiä (3) Dokaa (4) Eteenpäin (5) Puuma (6) Lanteet (7) Mä meen (8) Mökkipuheita (9) Pöllö viheltää (10) Tytti män (11) Tumputan

Hiton kovaa seksiä! No voi hittolainen, sillä näin lupaa levyn mukana tullut esittelylappunen. No, itse asiassa otsikkohan on vain hauska yhdistelmä Hitto-yhtyeen ja sen tekemän levyn nimeä. Tietysti pelkkä vilkaisu levyn kappaleiden nimiin herättää mielikuvia sen sisällöstä.

Seksuaalisväritteiset sanoitukset tulivat suomalaiseen rock’n’rolliin 70-luvun alussa viimeistään kun Juice Leskisen rahvaanomaisuuteen tähtäävät, vaikkakin intellektuaaliseen sävyyn taipuvat riimit mullistivat maamme rocklyriikan, eikä Sleepy Sleepersin brutaalin navanalushuumorin jälkeen mikään ollut entisellään maamme popparikuvioissa. Hitto jatkaa perinnettä näiden välimaastossa Juha ”Watt” Vainion Pahojen poikien laulujenkin tunnelmissa, mikä ei ole ihme. Bändin jäsenethän ovat aloitelleet soittouraansa Kotkassa jo 70-luvun puolella.

”Kovaa seksiä on tyylipuhdasta semi-hardbluesia, joka etenee miehekkäästi 30 asteen kulmassa”, lupailee saatekirje. ”Puhutaan siitä, mistä bluesissa on aina puhuttu: sitä ennen ja sen jälkeen.” Mutta ei tämä mikään pornolevy ole – pikemminkin tuollaisia isojen poikien juttuja. Esimerkiksi nimikappale ei ole mikään miehisen kyvykkyyden uho vaan kuvaus sadomasokistisesta sukupuolisuhteesta. Puuma tietenkin kertoo nykyajalle tyypillisestä kypsään keski-ikään ehtineestä kyltymättömästä ja sinnikkäästä naisihmisestä, jota kertoja ei enää millään välittäisi tapailla. Välillä viheltelevät pöllöt, välillä pilkitään ja tietenkin kehotetaan dokaillemaan ja mokailemaan niin kauan kun se on vielä mahdollista.

Musiikillisesti (siitähän tässä kai oli tarkoitus kirjoittaa) Hitto esittää sujuvaa ja rentoa bluesrockia. Kappaleet ovat omia eikä liikoja plagiointisyytteitäkään kannata esittää. Soitto kulkee sujuvasti, olematta kuitenkaan turhan ammattimaista säilyttääkseen uskottavuutensa. Kitaristi Risto Ahola päästelee säästeliään maukkaita kuvioita ja Matti Tieahon laulutulkinnat vetoavat kuulijaan. Huuliharpistina hän lienee ottanut enemmän vaikutteita Dr. Feelgoodin Lee Brilleauxilta kuin Little Walterilta. Harppuvirtuositeettia kuullaan sitten chicagolaisvierailija Martin Langin esittämänä päätösraidalla Tumputan. Tämä yli seitsenminuuttinen hidas, pelkän basson ja harpun säestyksellä esitetty tarina kertoo autenttiseen sävyyn povipommi Pamela Andersonin videota katselevan miehen illanvietosta.

Hitto, kyllähän tämän luulisi kelpaavan niin rehevän suomirockin kuin vapaamielisen bluesin harrastajankin soittimeen. Lisätietoja facebookista ”Hitto-rytmibluesia” tai hittorb@ gmail.com.

Honey Aaltonen

(Julkaistu BN-numerossa 3/2014.)