THE HIP-SHOOTERS – The Wrong Man
(Sleazy SR10-31)
Runsas vuosi sitten reippaan lähtöpaukun äänitetuotannolliselle laukalleen Sleazy Recordsin julkaiseman EP-levyn myötä saanut The Hip-Shooters vahvistaa studiopätevyyttään entisestään kahdeksan kappaleen laajuisella kymppituumaisella albumilla. Espanjalaisen levy-yhtiön sekä jälleen käytössä olleen Suprovox-studion osalta taustakoneisto onkin säilynyt uutuudella aikaisemmissa peruskantimissaan. Sama koskee myös yhtyeen musiikillista visiota, joka on edelleen pyhitetty autenttiselle, harkitusti bluestuulahduksin hienosäädetylle 1950-luvun rockabillylle.
Laulaja-rytmikitaristi Kekka Uiton, kitaristi Pekka Laineen, kontrabasisti Markku Salmen ja rumpali Masa Salorannan miehittämä kokoonpano nauttii selvästi Sleazyllä luottamusta. Levyn takakanteen painettujen iskulauseiden mukaan kun The Hip-Shooters on mitä oivallisin esimerkki siitä, miten ”vanhasta soundista on jälleen tullut ’uutta soundia’ – ja sen vaikutusta ei voi nykypäivän pop-kenttäkään enää täysin vältellä”. Kovaa puhetta mutta niin ovat teotkin.
Pelkästään Pekka Laineen käsialaa olleesta debyytti-EP:stä poiketen tälle levylle sisältyy ainoastaan 3 yhtyeen omaa, joskin yhä Laineen nimiin merkittyä esitystä. Paljolti Uiton toisen bändin Rockin’ 8-Ballsin äänenkäytöllistä dramaturgiaa toisintava raivokas nimikappale The Wrong Man, Benny Joy’maisesti r&b-hengessä tömistävä Money Green sekä päätösrietastelu Hesitation Blues ilmentävät kaikki astetta levottomampaa rockabilly-mentaalimaisemaa, jonka uskottavaan julkituontiin orkesterilaisilla vaikuttavat diagnoosit hyvin riittävän.
Loput raidoista on kaivettu kiertoon originaalisinkuilta. Yhdistävänä tekijänä vaikuttaisi olevan, että jos lonkalta-ampujat eivät välttämättä aina pesekään käsittelyynsä nappaamia alkuperäisversioita, niin he ainakin tekevät niihin kaikkiin itsepäisillä tulkinnoillaan selkeän pesäeron. Näin ollen esimerkiksi Jesse Stevensin 1950-lukuinen Mama Mama saa osakseen ronskisti sykkivän hölkkäblues-arrin, Jimmy Donleyn aikoinaan swamp-poppaama laahustelu My Forbidden Love on muuntautunut Gene Vincent & His Blue Caps ’56 -ilmapiiriä tapailevaksi puoliswingiksi ja 1920-luvulla syntyneestä My Bucket’s Got A Hole In It -klassikosta ryhmä on suoltanut rennon oloisen Susie Q -tyylisen päivityksen. Sangen kauas bluegrass-juuristaan ovat versoneet myös kiekon kaksi Bill Monroe -lainaa. Edellä mainitun johtamassa Bluegrass Boysissa musisoineen Clyde Moodyn 1940-luvun alussa kirjoittama Six White Horses tarjotaan tällä kertaa muutoin tummasävyisenä kantribillynä, mutta Junior Parker -vaikutteisia boogienuotteja kappaleen kertosäkeisiin nakellen. Monroen itsensä kynäilemällä Dark As The Nightilla ei ole silläkään minkään asteen viitteitä maniskoihin tai banjoihin, vaan The Hip-Shooters on kääntänyt teoksen pikemminkin Sun Recordsin 1950-luvun puolivälin malliin, samaan tapaan kuin vaikkapa Ernie Chaffinin, Jack Earlsin tai Slim Rhodesin tapaiset kantrista uuden nuorisovillityksen, rockabillyn pariin siirtyneet etelän pioneerit olisivat hyvinkin saattaneet omia vastaavia sovituksiaan tuohon maailmanaikaan rakennella.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2021)
