HENRY GRAY – Shake A Hand
(Wolf 120.634)
95-vuotiaana 2020 menehtynyt pianisti Henry Gray (syntyi Kennerissä, Louisianassa 1925 ja muutti Chicagoon 1946) oli eräs vanhimmista lehtemme aihepiiriin kuuluvista muusikoista. Nykyisistä vielä elossa olevista saman ikäluokan edustajista tulevat mieleen mm. jazz-muusikot Bill Pitman (102), Raymond Antonini (100) ja Anthony Benedetto (95) sekä r&b-fonisti Gene Barge (95). Henry Grayhyn voi hyvin liittää myös muutaman muun merkittävän asian. Ensinnäkin Henry oli ”vasuri” eli kuului Otis Spannin ja Little Johnny Jonesin tavoin kuuluisaan ns. left hand -ryhmään, jonka juuret juontuivat Chicagon pianokuninkaaseen Big Maceo Merriweatheriin: tämän menetettyä toimintakyvyn vasemmasta kädestään halvauksen seurauksena 1946, Gray ja kumppanit ryhtyivät soittamaan hänen tukenaan keikoilla. Toisena täytyy mainita harpisti Henry ”Pot” Strong, jonka harvinaista musisointia kuullaan mm. Little Henry Grayn levytyksillä I Declare That Ain’t Right ja Matchbox Blues. Nuoren harpistin urahan päättyi traagisesti tyttöystävänsä puukottama 1954 ja muistoksi tapahtumasta jäi Little Walterin oppipojalleen tekemä kappale Last Night. Kolmas ja meille useimmille tutuin on Grayn yhteys Howlin’ Wolfiin, tämän toimiessa Suden bändinjohtajana vuodesta 1956 lähtien 1960-luvun puolivälin tietämille. Grayn rooli korostui myös Wolfin lähtiessä maakuntakierrokselle ottaen vain Hubert Sumlinin mukaansa, jolloin hän jätti pianistin hoitamaan Wolf Gangin vakiokeikat Sylvio’s-klubilla Chicagossa. Gray sai kuitenkin tarpeekseen kaupaungin liian hektisestä ja usein vaarallisestakin elämästä ja palasi kotiinsa Baton Rougeen, keikkailen sieltä käsin perustamansa yhtyeen Henry Gray & The Catsin kanssa.
Tämä levy on kuuden eri konsertin (Englanti, Irlanti, Ranska ja Norja) sekä yhden studiokeikan (Oxton, UK) tuotos vuosilta 1991–1996. Sen kappalevalikoima on mukava sekoitus vuoden 1928 How Long Bluesista alkujaan vuonna 1985 julkaistuun How Can You Do It -esitykseen. Viimeksi mainitun ohella mukana on kolme muuta Grayn omaa kappaletta, Good Bye Baby, miehen kuuluisin teos I’m A Lucky Man sekä duona kitaristi Big Moen kanssa onnistuneesti esitetty Muddy-tyylinen All In My Sleep.
Pääosin voiton levyllä silti vievät coverit. Niistä klassikoiden klassikko How Long on aina yhtä sykähdyttävää kuunneltavaa. Jotenkin kummasti Grayn laulu sekä jollain lailla myös Derek Holtin 60-lukulainen kitarointi tuo tällä versiolla mieleen Eric Claptonin. Tyylikkäitä lainoja ovat myös lähes edellisen tasoinen Tampa Red -ikivihreä It Hurts Me Too sekä Lowell Fulsonin Sinner’s Prayer. Wolfin laarista ovat peräisin Little Red Rooster sekä Howling For My Darling sekä yleisemmin Chicagosta kiertokappaleet Sweet Home Chicago ja Down Home Blues, jotka esitetään kuluneisuudestaan huolimatta kelvollisesti. Samaa konserttiväen kosiskelua lienevät myös kappaleet Tutti Frutti ja What’d I Say – ei hyvä! Sitä vastoin Bumble Bee Slimin Everybody’s Fishing ja Jimmy Reedin Boogie In The Dark sopivat kyllä miljööseen hyvin. Fats Dominon My Girl Josephine on rempseän reipas Louisianan-swamppi sekä kivan iloinen päätös niin levylle kuin Norjassa 1996 pidetylle viimeiselle konsertillekin.
Henry Grayn kanssa levyllä musisoivat eri kokoonpanoissa mm. kitaristit Derek Holt (Climax Blues Band), Andrea Curbelo, Colin John, Richard Rhoden ja Big Moe, rumpalit Keith “The Baron” Webb (Paladin) ja Richard Barlow (Jethro Tull) sekä harpistit Jolly Jumper, Errol Linton ja Shakey Vick. Primus motor koosteen takana on tuottajana, äänittäjänä ja basistina kunnostautunut Steve Coleridge.
Jari Kolari
(julkaistu BN-numerossa 4/2022)
