HALIBEARS – Hasta La Twista
(Muumaa Musiikki MUUMAA001)
Useissa juurimusiikin huippukokoonpanoissa vuosien saatossa tutuksi tullutta Raine Kokkista voinee pitää kevään 2021 yllätyksellisimpänä sooloinstrumentalistina. Pitkään kypsytelty ja viimein pandemiakauden aikana konkretisoitunut studiohanke ei kuitenkaan aiheuta hämmästystä jo lähtökohtaisesti kärkikastiksi tiedetyn jäsenistönsä johdosta, vaan siksi, miten ehjän yhtyelevyn mestarirumpali on omista ja yhdessä Halibearsissa koskettimia soittavan Kim Rantalan kanssa sovittamistaan ja tuottamistaan kappaleista loihtinut. Merkillepantavaa on myös se, että albumi ei ole lainkaan perkussiokorosteinen. ”Hasta La Twistalla” soolotilan jakavat äärimmäisen luontevalla tavalla Rantalan farfisa-urut sekä Riku Karvosen käsialaa oleva reverbissä ja tremolossa uitettu jylhä surf-rokahtava sähkökitara. Basso-osuudet on levylle loihtinut Kokkisen kanssa monissa koitoksissa ennenkin yhteistyötä tehnyt Tero Palo.
”Muistatko sen ajan, jolloin musiikki oli hauskaa”, pohjustaa Halibears esikoisjulkaisunsa saatekirjeessä. Hittolainen, juuri siitähän musiikissa tulisi aina perimmiltään ollakin kyse. Jo orkesterinsa nimessä tiettyä veitikkamaisuutta alleviivaava nelikko (80-luvun lapset muistanevat vielä lutuiset animaatiohahmot Halinallet, saman vuosikymmenen surf-musiikin harrastajat taas suositun amerikkalaisorkesterin Halibuts?) osoittaa esimerkillään, miten kunnianhimoiseen musiikintekoon on kitkatta yhdistettävissä myös asianmukainen ilonpito. Samasta päämäärästä viestivät edelleen kaikkien yhdeksän kappaleen enemmän tai vähemmän sanaleikkimäiset, levyn gogo-hurvittelevana avauksena soivan Twisting Sisterin tapaiset otsikot. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä termitaiteilusta. Etenkin kiekon nimikappaleelle Hasta La Twista Kokkinen ja kumppanit raastavat niin ronskilla kädellä Booker T. & The MG’s -lähtöiseen keitokseensa rock’n’roll-extraa, että tanner tömisee ja bändin tulevilla keikoilla tanssiparketin perustukset anelevat taatusti armoa.
Mainittakoon vielä, että yksinomaan twistin varaan Halibears ei tietenkään sävelistöään rakenna. Sen rytmisen perustan muovaavat tyypillisemmän kaiutetun surf- ja rautalankacombosoundin ohella suorat viitteet niin 60-lukuisesta Stax-soulista kuin raspisemmasta Link Wrayn hengenheimolaisille ominaisesta kitarainstrumentaaliräimeestäkin. Lystikäs Night Train To Haliwood lisää gumboon Bo Diddley -biitissä terästettyä New Orleansin sykettä, dekkaritunnelmaista soul-fibaa puolestaan voimistavat entisestään muun muassa melankolinen Menghai 0532 sekä pippurisesti funkahtava Wave Breaker. Vaaran tuntua kokoonpano välittää ennakkoluulottomimmillaan revitteleviin blueskitarasooloihin huipentuvalla Hug-Man-Do’lla.
Uskallan väittää, että kuluvan vuoden hyväntuulisimman pitkäsoittopäätöksen tittelistä tulee ilman sanan sijaa kisaamaan japanilaishenkistä 60-luvun alun pop-traditiota sekä Karibian rytmejä kekseliäästi hyödyntävä Lovely Rider. Kestoltaan lyhyehköksi jäävän levyn vastapainoksi tuskin minkään musiikkiesityksen kuuleminen kun voisi tuottaa enää tätä vilpittömämpää hymyä kuulijansa kasvoille.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2021)
