THE GIN MILL TRIO
Rock ‘Em Blues!
(Moondog Music MOONLP/CD 2401)
”Blues on tanssimusiikkia, oli sitten kyse Charley Pattonista, Otis Reddingistä, Blind Lemon Jeffersonista tai James Brownista”, totesi maineikkaan Yazoo-levymerkin perustaja Nick Perls männävuosina. Entä kun bluesia laitetaankin rokaten sekä vaihdetaan tapahtumapaikaksi ja -hetkeksi Helsinki 2024? Sama värssy. Tyylit ja naamat vain hieman vaihtuvat, mutta tarkoitusperät pysyvät ennallaan. Tätä totuutta uuden levynsä nimessäkin korostava kokoonpano (laulava ”cocktail-rumpali” Petteri Karkkila, kitaristi Eero Vaajoensuu ja kontrabasisti Mika Liikari) selvästi viihtyy työvelvoitteissaan rock’n’rollin mustemman esiasteen elvyttäjänä ja kollektiivisen muistimme virkistäjänä.
Enenevässä määrin omaa materiaaliaan tätä nykyä levyttävä kolmikko (parin vuoden takaiselle esikoiselle sisältyi ainoastaan yksi DIY-kappale, mutta nyt 12 esityksestä viisi on bändin käsialaa) seuraa yhä jalanjälkiä, joita Junior Parker, Arthur Crudup ja kumppanit tapasivat talloa juurimusiikilliseen maaperään 1940- ja 1950-lukujen taitteessa – selvästi tiedostaen syntiensä kauaskantoiset vaikutukset amerikkalaisnuorison ”turmelijoina”. Kokenut suomalaistrio ei enää itsekään pääse lastenlipuilla paikallisliikenteen kyydissä matkaamaan, mutta heidän sanomansa totisesti toivoisi kulkeutuvan myös nousevien sukupolvien tietoisuuteen. Puhutaanhan sentään evoluutioteorian keskeisestä luvusta, jota ei kai vielä aivan riittämiin muisteta peruskoulun opetussuunnitelmissa painottaa.
BN:ssä The Gin Mill Trion debyyttialbumia ”Atomic Blues Hits” ruotinut Honey Aaltonen analysoi vuolaiden kehujen rinnalla silloisen julkaisun tiettyä studio-oloille ominaista ”puhtautta” verrattuna bändin rapeampaan keikkasoundiin. Eero Vaajoensuun toteamukset ”liian hyvästä” ja ”ei siksi totuutta vastaavasta” lopputuotteesta taas voinee laskea maestrolle ominaisen vaatimattomuuden piikkiin, mutta kuinka sitten Aaltosen harras toive ”enemmän vanhaa kunnon skeidaa” on toisella yrittämällä toteutunut? Sitten viime kuuleman ryhmä on vaihtanut levymerkkiä Goofin’ Recordsista Moondog Musiciin, mutta muutoin lähtökuopat ja päätepisteet vaikuttavat tutuilta. Ja kyllä, aikaisemmin lausutuista huomioista on myös otettu onkeen!
Hurjastelu käynnistyy luontevasti Champion Jack Dupreen vuoden 1953 varhais-rock’n’rollilla Stumblin’ Block. Täysin nupit kaakossa ja ääni ruvella eivät kaverukset päästele vieläkään menemään, sitä vastoin ominaissoundiaan he ovat saaneet viilattua entistäkin yhtenäisemmäksi. Valittua kulkusuuntaa vahvistavat täysin lainateosten veroisesti myös Karkkilan kirjoittamat kappaleet, kuten shufflaava Lucky Numbers, Bo Diddley -hölkkäaskelin väkijuomaa naukkaileva Sippin’ Rum Punches sekä Howlin’ Wolfin maanista tyyliä onnistuneesti a-kyljen päätöksenä mallintava I’m In The Power Of Love. Niiden seassa pistetään vielä protorockabillyksi Vaajoensuun veljesten Eeron ja Jukan sävellys- ja sanoituskontribuutiolla You Say You’re Leaving.
Kääntöpuolella vietetään vielä hetki Karkkilan lennokkaan Butterflyn siivillä, kunnes lauluntekovastuut palautetaan loppulevyn ajaksi vanhan polven artisteille. Solistin karismaattinen, juuri sopivan falskaava lauluääni pääseekin vuorostaan ylväästi esille mm. Peppermint Harrisin verkkaisemmalla 1950-luvun alun tuotoksella Right Back On It sekä rotevan särökitaran korostamalla Memphis Minnie -muunnelmalla Me And My Chauffeur. The Cats & The Fiddle -yhtyeen peräti 1930-luvun lopulle juontavalla Killin’ Jivella poikkeaa kolmikon tukena mylvimässä stemmaäänet The Relics.
T.V. Slimin Flatfoot Samillä puolestaan kuullaan saksofonistina Juho Hurskaista. Se kuten myös eräänlaiseksi bändin maskottihahmoksi muotoutuneen Lightnin’ Hopkinsin Early Morning Boogie sekä Howlin’ Wolfin vuoden 1962 jorausblues Do The Do hoitavat levyllä aiemmassa käytössä koetelluimpien klassikoiden virkaa. Loppuun kulumisen pelkoa ei tosin niidenkään kohdalla tarvitse kuulijan tuntea.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2024)
