Levyarvio: Ghalia Volt


GHALIA VOLT – One Woman Band
(Ruf RUF 1288)

Näinä aikoina, kun samassa tilassa ei oikein saisi olla yhtä ihmistä useampaa henkilöä ja levyjä silti pitäisi tehdä, on etsittävä vaihtoehtoisia keinoja äänitteiden toteuttamiseksi. Sen sijaan, että Ghalia Volt olisi lähtenyt työstämään sähköpostilevyä, hän päätti soittaa albumin kaikki instrumentit yksin ja samaan aikaan. Virveli, hi-hat sekä bassari hoidetaan jaloilla ja päälle soitetaan erilaisia kielisoittimia. Siitä tulee myös levyn nimi “One Woman Band”. Kansikuvaan on taltioitu levyllä käytetyt instrumentit. Aivan kaikkea hän ei ole kuitenkaan soittanut, sillä vierailijoitakin levyltä löytyy. Kitaristi Monster Mike Welch ja Ghalian Mama’s Boys -yhtyeestä tuttu basisti Dean Zucchero soittavat kumpikin kahdella kappaleella.

Entäpä levyn sisältö sitten? Lähinnä sen toteutusta lienee Dave Hillin ”Solo Recordings”, jonka arvioin muutama vuosi takaperin (ks. BN 269). Ongelmaksi muodostuvat Ghalian ”säveltämät” kappaleet, sillä jokainen hiukan enemmän bluesia kuunnellut löytää niistä paljon tuttuja sävyjä. Esimerkiksi avausraita Last Minute Packer kuulostaa Ramblin’ Ponyltä, Evil Thoughts -sävelmän esikuvana lienee ollut Careless Love ja Reap What You Sow on puolestaan hyvin Dust My Broom -henkinen. Tuntuu siltä, että lähes kaikkien levyn riffien lähteenä olisi ollut ”Blues 101 Songbook”. Kun asian siirtää takavasemmalle, niin onhan tässä yritystä. Toteutus on kieltämättä aika mielenkiintoinen, rytmissä löytyy ja kitara räimii, räimii, räimii…

Jos omat sävellykset olivat vähän turhan tutun kuuloisia ja yllätyksettömiä, niin levyn molemmat lainaraidat It Hurts Me Too ja Just One More Time onnistuvat hyvin. Tuttuihin sävellyksiin on ladattu sen verran uutta virtaa, ettei pelkoa läpisoitosta ole. Omista sävellyksistä ulvovan slidekitaran johdattelema Espìritu Papàgo on kyllä erittäin jäätävä. Tarttuvan melodian omaava Can’t Escape nousee myös levyn parhaimmistoon. Mikäli perinteinen 12-tahtinen alkaa kyllästyttää, niin nyt on tarjolla hiukan toisenlaista tulkintaa tartuntapintaa antamaan.

Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 2/2021)

Share