GEORGE THOROGOOD
2120 South Michigan Avenue
(Capitol/EMI 29338)
(1) Going Back (2) Hi Heel Sneakers (3) Seventh Son (4) Spoonful (5) Let It Rock (6) Two Trains Running (7) Bo Diddley (8) Mama Talk To Your Daughter (9) Help Me (10) My Babe (11) Willie Dixon’s Gone (12) Chicago Bound (13) 2120 South Michigan Avenue

Kuten kaikki hyvin tietävät, 2120 South Michigan Avenue oli Chess Recordsin osoite. Kyseessä on 706 Union Avenuen ohella yksi tärkeimmistä katunumeroista juurimusiikin jatkumossa. Chessin listoilla oli monia bluesin ja myös rock’n’rollin historian kannalta tärkeitä artisteja kuten Muddy Waters, Chuck Berry ja Bo Diddley. Chessin studiossa saivat alkunsa lukemattomat 50- ja 60-lukujen ajattomat klassikot. Uudella levyllään Thorogood kumartaa syvään juuri Chessin suuntaan. On hienoa, että Thorogood tekee tribuuttilevyn Chessin artisteille, mutta kolikon kääntöpuolena esiin putkahtaa myös se, että herra saattaa potea akuuttia materiaalipulaa. Asiaa tukee se tosiasia, että tämä levy on Thorogoodin ensimmäinen studiotuote viiteen vuoteen. Vuonna 2009 ilmestynyttä ”Dirty Dozen” -levyä (BN 239) tuskin kukaan voi pitää minään muuna kuin jonkinasteisena välityönä. Likainen puolitusina sisälsi vain kuusi uutta kappaletta ja nekin kaikki cover-versioita.

Materiaali on varmaan monille juurimusiikin ystäville tuttua, minulle ainoastaan ”Chicago Bound” oli entuudestaan tuntematon. Valikoimassa ei ole mukana yllätyksiä. Kaikki kappaleet ovat sellaisia, joita Thorogoodin saattoi odottaakin versioivan. Chuck Berryn ikisuosikki ”Let It Rock” edustaa niitä lauluja, joita olen jo vuosia toivonut Thorogoodin levyttävän ja nyt toiveeni vihdoin toteutuu. Ainoat hiukan oudommat valinnat levyllä ovat ”Spoonful” ja ”Help Me”, joita en aivan heti olisi ajatellut miehen repertuaariin sopivaksi. Hän kuitenkin onnistuu tekemään niistä itsensä näköiset versiot. ”Spoonfulissa” hän yltää lähes samanlaiseen maanisdepressiiviseen tulkintaan kuin esimerkiksi ”Who Do You Love”, ”Bad To The Bone” tai ”Hard Stuff” -kappaleiden kanssa, mutta ”Help Me” jää aavistuksen verran vaisuksi. ”Two Trains Running” tai tuttavallisemmin “Still A Fool” nousee aivan samalle tasolle kuin ”Spoonful”. Kappale toimii hyvin sähköisenäkin versiona. Kuten hyvin muistissa on, alkuperäisessä versiossa Muddy Watersin kanssa soittivat vain Little Walter (harppu) ja Leonard Chess (bassorumpu).

Normaalista poiketen mukana on myös vierailijoita. Buddy Guy kitaroi tiukasti Tommy Tucker -kappaleessa ”Hi Heel Sneakers” ja Charlie Musselwhite puhkuu harppua kappaleissa ”My Babe” ja ”2120 South Michigan Avenue”. Mukana on myös kolme Chessin katalogin ulkopuolelta valittua kappaletta, joista kaksi Tom Hambridgen ja Thorogoodin kirjoitettamaa sävellystä (1 ja 11). Molemmat ovat teksteiltään aiheeseen liittyviä. Ensimmäisessä Thorogood matkaa Windy Cityyn sekä kertaa Chessin historian pähkinänkuoressa ja toisessa muistellaan aikaa, jolloin naiset olivat kauniita ja leipä maistui leivältä. Se kolmas ei-Chess-kappale ”2120 South Michigan Avenue” on Rollareiden alkupään tuotoksia ja on syntynyt varmaan herrojen vieraillessa Chessin studiolla. Alkuperäinen versio löytyy vuoden 1964 EP:ltä ”5 x 5”, mutta on nykyään saatavilla mm. ”Singles 1963-65” -kokoelmalla. Tämä rennon oloisesti ja retrohenkisesti toteutettu versio Hammond B-3 -urkuineen sekä harppuineen on hyvin lähellä alkuperäistä.

Tom Hambridgen tuottama levy jatkaa tasalaatuisten Thorogood-albumien sarjaa. Soundit ovat kohdallaan ja bändi on ollut levytyshetkellä hyvässä vedossa. Kappaleiden valinnoistakaan ei ole mitään pahaa sanottavaa. En oikeastaan osaa suosikkejakaan nimetä, sillä jokainen kappale on hyvä. Ainoa miinus levyllä on ”Bo Diddley”. Se lienee kaikista tylsin ja mielikuvituksettomin valinta Bo Diddleyn koko tuotannosta. Jokainen keksii varmasti vähintään puolitusinaa vaihtoehtoa ko. kappaleelle.

Riku Metelinen