GA-20 – Crackdown
(Karma Chief KCR-12007)
GA-20:n lennokas loikka kansainväliseen populaariliigaan jopa kaukana Suomessa Hound Dog Taylorin ja Houserockersin tuotannon jäljitelmäversiointeja tekemällä on ollut yksi kuluvan vuosikymmenen huikeimmista brändäyssuorituksista. PR-oivallus, jollainen tuskin olisi edes käynyt monen muun mielessä, on kuitenkin vain osa totuutta tämän kiehtovan bostonilaistrion näyttävän esiinmarssin taustalla.
Yhtyeen lainapitoinen ”Lonely Soul” -esikoisalbumi vuodelta 2018 luotti pitkälti lahjakkaan soittajaryhmän henkilökohtaiseen blueshistorian tuntemukseen sekä toisaalta heidän nimekkäisiin fiittiapuaan tarjonneisiin soittajaystäviinsä, kuten Charlie Musselwhiteen ja North Mississippi Allstarsin Luther Dickinsoniin. Kitaristien Pat Fahertyn ja Matthew Stubbsin sekä edellä viitatun kakkosjulkaisun, vuoden 2021 Hound Dog -tribuutin ”Try It…You Might Like It!” myötä kokoonpanon vakiorumpaliksi liittyneen Tim Carmanin muodostama kokoonpano erottuu toki valtavirrasta bassottomuudellaan, mutta kuten tiedämme – syvällä Chicago-bluessuossa tätä instrumentaatioratkaisua on jo pikemminkin totuttu pitämään sinä ”ensiksi mieleen tulevana kikkakolmosena” kuin varsinaisena omaperäisyyden merkkinä. Jotain sädekehämäistä GA-20:n ulostulossa joka tapauksessa oli, sillä se todella noteerattiin salamannopeasti käytännössä kaikkialla. Bändin itsevarma visio vaikutti materialisoituvan hyvää vauhtia kohti kunnon läpimurtoa, vaikka se aluksi Taylorin ohella mm. Bo Diddleyn, Slim Harpon, Clifton Chenierin ja J.B. Lenoirin cover-materiaalin sekä huomattavan old school -leimaisten uusien teostensa voimin operoikin.
Nyt kolmannella, Matthew Stubbsin tuottamalla pitkäsoitollaan kolmikko on heittäytynyt lähes kauttaaltaan oman musiikkinsa varaan. Ja se kantaa. GA-20 ei tosin häikäile edelleenkään napata repertuaariinsa aineksia suoraan sylttytehtaalta, mutta tehden tietoiset varkautensa ”Tarantinomaisesti” esikuviaan kunnioittaen. Vain kymmenuraisen lyhyenlännän levyn ainoana coverina ryhmä tulkitsee Lloyd Price -klassikon Just Because. Sillä perusyhtyeen seuraan liittyy myös urkuri Justin Lopes.
Ensimmäisen selkeän yllätyksen levylle kuitenkin suo jopa odottamattoman modernein Black Keys -hakuisin asein Hill Country -bluesrokahtavasti kattauksen käynnistävä Fairweather Friend. Samankaltaisen nykypäivään luottavaisesti tarrautuvan hypnoosibluesin tarjoaa Easy On The Eyes. Nick Curranin lailla raivokkaasti keskisormea heristävä huutorocker Be My Lonesome, Pikku-Rikumaisena keskitempo-r&b:nä hurmaava I Let Some One In sekä New Orleans -rytmejä uhmakkaasti kierrättävä ja oikeastaan myös hieman kotoisen Million Dollar Tonesimme mieleen tuova mollinumero Double Gettin’ ovat vain muutamia viitetodistepoimintoja yhtyeen sisäistämästä, suoraselkäisesti 1950-luvun rosoisempaan laitaan ohjautuvasta musiikintekotavasta, jota se tosin pehmentää paikka paikoin toisintamalla ohjelmistoonsa mm. Louisianan slovarityyliä (Dry Run) sekä Chicagon juurille kursailemattomammin flirttailevaa bluesrutistusta (Junior Wellsin & Buddy Guyn hengessä It Hurts Me Too -melodiasta varioitu Gone For Good). Pikanttina instrumentaalilisänä edellisten jatkeena kuullaan vielä Hendrix-sävytteinen Crackdown, joka onkin hyvästä syystä saanut nimensä myös kovatasoisen kiekon kansiotsikkoon.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2022)
