levyarvio: Franck Goldwasser


FRANCK GOLDWASSER – Can’t Raise Me!
(Continental Blue Heaven CBHCD 2020)

Niin oudolta kuin se kuulostaakin niin Pariisissa 1960 syntyneeltä Franck Goldwasserilta eli Paris Slimiltä ei löydy yhtään aikaisempaa arvostelua lehdestämme. Korjataan asia nyt tällä ”uutuudella”, jonka Goldwasser on omistanut hyvälle ystävälleen Phillip Walkerille (1937-2010). Levy on toki äänitetty jo 2011 Hollannissa tukenaan eurooppalais-amerikkalainen allstars-yhtye, mutta julkaistu Continental Blue Heaven -yhtiön toimesta 2020.

Levyn viidestä coverista parasta antia ovat Johnny Guitar Watsonin Sweet Lovin’ Mama, T-Bone Walkerin Tell Me What’s The Reason sekä Lowell Fulsonin kaunis Black Nights, johon Goldwasser ja pianisti Gene Taylor luovat mukavan 1940-lukuisen tunnelman. Kyllä levyn aloittava ja varsin raivokkaasti esitetty Jimmy McCracklinin Can’t Raise Me on myös aivan kelpo veto, Bobby Rushin Chicken Heads sen sijaan ei niinkään.

Goldwasserin tyyli on vankasti kallellaan West Coastin suuntaan, josta parasta antia kuullaan kappaleilla Chicago Blues Festival ja Sleep With Me Baby. Samaan kategoriaan mennee myös Franckin yhdessä vierailevan kitaristin Monti Amundsonin kanssa esittämä Baby I Ain’t From Texas. 1950-luvun Chicagon hidasta tyyliä edustaa Phillip Walkerille tehty kunnioitus Bad News This Morning, jossa voi kuulla jopa Robert Nighthawkin vaikutteita.

Stumptown Blues on mukava jumpsutusblues, johon rytmin luo jälleen Goldwasser-Taylor -duo, unohtamatta toki todellisia rytmipoikia eli basisti Bart Kampia ja rumpali Boyd Smallia. Kappaleellaan Dumb And Dangerousissa Franck on saanut rinnalleen slidea soittavan Henry Cooperin.

Goldwasserilta on ilmestynyt aikaisemmin muun muassa levyt ”Bluju” (2003), ”Frank Goldwasser With The Alastair Greene Band” (2006) sekä ranskalaisen bluesin isähahmon, harpisti Benoit Blue Boyn (s. 1946) kanssa tehty kummajainen ”Papa fais pas ça” (2013), joka nimensä mukaisesti tarjoilee bluesia ranskaksi.

Jari Kolari
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)

Share