FRANCINE
One Step Further
(Poko CD 360)
(1) I Don’t Give A Damn (2) Never Grow Up (3) Feelin’ Fine (4) Whatever (5) Bad Boy (6) Last Wish Refused (7) Rude (8) Trough Heaven, Trough Hell (9) Lost Inside (10) You Wanna Have It All (11) Drivin’ Around (12) Little Girl Of Mine (13) Pretty Boy

“Francinen rockabilly-meiningistä ei oikeastaan ole jäljellä kuin lahtelainen läskibasso.” tämä hämmentävä toteamus löytyi uuden levyn mukana seuranneesta saatekirjeestä, jossa lisäksi hehkutetaan bändin ”uutta, roisia rocksoundia”. Pelottavaa! Onko Francine lähtenyt kalastelemaan uusille vieraille vesille, tavoittelevatko he itselleen uutta yleisöä? Toisaalta, Francine ei ole koskaan suhtautunut mitenkään orjallisesti rockabilly-genreen ja bändin rockaus on aiemminkin ollut roisia. Pääosin tutuista palikoista on Francinen kauan ja hartaasti odotettu uutuuslevy kuitenkin väsätty. Vaikka monivuotisena fanina minäkin joudun levyn suhteen hämmennyksen valtaan, syynä lienee ennen muuta se, että selvästikin tässä haetaan jotakin, mutta haku lienee vielä vähän kesken…

Suurinta hämmennystä aiheuttavat raidat (4) ja (9), kumpaisellakin leikitellään soundeilla ja rytmiikalla siihen malliin, ettei tahdo kyydissä pysyä. Jälkimmäinen pelaa vielä niin rujolla riffillä, että suurin osa kaikenmaailman heavy-bändeistä saatetaan häpeään. Toisen moisena ääripäänä voisi mainita löysähkön perusrockin (8), joka poppailee vallan merkillisesti. Biisipulako lienee syynä vai mikä, mutta raita (12) on ihan tarpeeton uusinta hienosta biisistä joka löytyi jo ammoin bändin ekalta lp:ltä. Levyn selkein billy-pala (6) on melkoinen vauhdittelu, mutta viisiminuuttisen kestonsa aikana se menettää ison osan iskevyyttään. Samoin pääsee käymään sinällään hurjalle, mutta tarpeettomasti venytetylle shufflelle (13).

Jos tuossa tuli miinuksia niin kyllä täältä plussiakin irtoaa. Avaus on juuri sitä, mitä odotettiinkin - reippaasti rokittelevaa perus-Francine -menoa. Samoilla linjoilla jatkaa myös suora rocker (3). Päällekäyvässä (7):ssa piisaa menoa ja meininkiä, mutta uruilla tempaistu ”proge-väliosa” on jokseenkin yllättävä. Raidan (11) voi myös laskea bändin taattuun kataloogiin. Ska-rytmiikalla leikittelevä (2) on varsin hauska menosiivu ja (5) kerrassaan ronskiotteinen shuffle-rocker. Kiekon paras veto on kuitenkin (10). Biisi on melodialtaan lähes iskelmällinen, mutta napakka mediumtempoon asemoitu styge, ja toimii kuin mikä.

Loppusaldoksi jää lievä hämmennys, mutta eivätköhän kaikki fanit kuitenkin hoida tämän haltuunsa - ja tuskin he tulevat pettymään.

Mikke Nöjd