ERIC SARDINAS – Midnight Junction
(Ear Music 0218375EMU)
Slidekitaristeista kaikista rankin on ehdottomasti Eric Sardinas. Muutaman Big Motor -bändin kanssa tehdyn kiekon ja pienen hengähdystauon jälkeen hän on tehnyt musiikkia omalla nimellään. Tämä on sen verran rankkaa kamaa, että tässä ei todellakaan jarrutella, neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan.
Kun Sonny Landreth maalailee kauniisti, Elmore James liu’uttaa hienosti ja Erja Lyytinen sekoittaa rockia soittoonsa, niin nyt ollaan aivan eri taajuuksilla. Monien mielestä George Thorogood tai Johnny Winter ovat raskaskätisiä slidekitaristeja, mutta Sardinasiin verrattuna heidän tekemisensä ovat kuin ”Archies-tyylistä poppia”. Hän kaataa kansaa kuin grim reaper konsanaan.
Aikojen alussa en oikein saanut otetta Sardinasin musiikkiin. Pidin sitä turhan aggressiivisena ja siitä johtuen jopa osittain luotaantyöntävänä. Myöhempinä aikoina olen oppinut jo sietämään ja ymmärtämään hänen soittoaan aavistuksen paremmin. Asiaan positiivisesti on vaikuttanut myös se, että Sardinasin ääni on vuosien saatossa syventynyt ja soittoonkin on tullut vähän enemmän sävyjä. Uskaltaisinko sanoa, että hän on iän myötä jopa rauhoittunut. Kauan kadoksissa ollut sininen nuotti on löydettävissä paljon helpommin kuin ennen, jolloin sitä täytyi etsimällä etsiä. Tästä esimerkkinä vaikka Charlie Musselwhiten ja Sardinasin duetto Swamp Cooler.
Omien sävellysten lisäksi mukana on muutama (?) kierrätyskappale, mutta koska kansilehdykässä käytetty fontti on hyttysen jalanjäljen kokoista, en saa siitä selvää. Olin käynyt silmälääkärissä ja ostanut samalla reissulla uudet moniteholasit. Arvatenkaan ne eivät valmistuneet ennen lehden eräpäivää, vaikka tuskin niistä olisi juuri apua ollut. Kansi on näyttänyt varmasti hyvältä 27” näytöllä, mutta kun kansilehti on vain 12 cm x 12 cm kokoinen, niin tilanne muuttuu heti. Kun musiikki on suunnattu ”vanhoille ihmisille”, niin kansitekstissä pitäisi käyttää riittävän isoa ja selkeää fonttia. Rory Gallagherin Laundromat oli ainoa kappale, jonka tunnistin.
Levyllä soljutaan sujuvasti musalokerosta ja vauhdista toiseen. Vaikka periaatteessa tämä on samaa tavaraa kuin edellisetkin Sardinas-albumit, niin uudistusta on tapahtunut. Americanaa on pikkuisen, southern rockia hyppysellinen, bluesia sopivasti ja loppu on sitä tuttua Sardiinia tomaattikastikkeessa. Mielestäni tämä saattaa ehkä olla paras kuulemani Eric Sardinas -kiekko.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 2/2024)
