EL PRIMITIVO – Rockin’ Roller Coaster
(PED PDLP6701, 10” LP)
Mikäli aloitetaan siitä faktasta, ettei Link Wrayn perinnölle kunniaa tekevää uutta musiikkia voida koskaan ja missään olosuhteissa luoda nykyuniversumiimme liikaa, on Esa Kuloniemen ja Hemmo Päivärinteen El Primitivo -duon vuoden toinenkin albumikokonaisuus väistämättömän tervetullut täydennys instrumentaalisen rock’n’rollin levytyssaagaan. Yhtäaikaisella hengenvedolla omaa paikkaansa kunnialla puolustaa myös samaisen vinyylin sekä edellisen Talsti-julkaisun ”Witches Of Tibet” yhdistävä ja yhdellä lisäkappaleella täydennetty CD-painos ”Witches And Rockin’ Roller Coasters” (EDCD 2431).
Sen sijaan jos vakavasti punnitaan juuri tämän uusimman kymppituuman sisältöä verrattuna vaikkapa yhä uuninlämpöisenä hehkuvaan aikaisempaan El Primitivo -tuotokseen, ei vastaus olekaan enää niin selvä.
Uudesta yhtiönimestään huolimatta edelleen Talsti Recordsin tekosia olevan ”Rockin’ Roller Coasterin” ainakin uskotellaan olevan peräisin kaksikon varhaisista treenisessioista vuodelta 2015. Tähän tapaanhan taidettiin 1990-luvulla markkinoida myös Kuloniemen tähdittämän The Hypnomen -orkesterin esikoisäänitteitä. El Primitivon painotetun fiktiivisessä taustatarinassa vastuu kuullun ja luetun ymmärtämisestä on kuitenkin jo opittu siirtämään tyystin vastaanottajalle itselleen. Mikäli kyse todella on siitä mistä kansiteksteissä kerrotaan (ja toisaalta miksei olisi), osoittaa tehoduo löytäneen oman identiteettinsä räjähdysmäisen nopeasti.
Särökitaran supersankarin Link Wrayn standardilainojen Rumblen ja Raw-Hiden läsnäolo nostattanee kriitikkoraadeissa ensimmäisen kysymyksen: ”Miksi taas kerran nämä kappaleet?” Toisaalta Esalla on ollut malttia ja ennen kaikkea hyvää aikaa marinoida kaluttuja luita jo ennen El Primitivon ”ensitreenejäkin”. Groteskin rohkeita baritonikitaroituja tulkintoja kokevat myös mm. kuin ”joka kodin laulukirjasta” napatut In The Mood (Hurriganesin tavoin nimellä In The Nude) sekä Folsom Prison Blues. Otsikkotasolle ennalta-arvattavuudet Luojan kiitos sitten jäävätkin. Eritoten jälkimmäisellä Kuloniemen Davie Allan & The Arrows -sävytteinen alataajuuksilla leikittelevä fuzz-kitara spontaaneine sooloineen tekee esityksestä levyn ehdottomasti kiinnostavimman.
Kenties oman julkaisuvirikkeensä on tarjonnut myös albumin kansitaide. Esan speedway-kilpa-ajoa harrastanut isä Keijo Kuloniemi vanhoine JAP-menopeleineen lisää perhetarinaan vielä yhden tekijöilleen arvokkaan ja kuluttajamielessä helposti ”ostettavan” kimmokkeen. Olisi pikemminkin ollut rikos jättää sekä LP:n etu- että takakansia koristavat fotot juuri tässä kohtaa käyttämättä! Mainittu prätkä muuten löytyi onnekkaiden sattumien ja vuosikymmenten epätietoisuuden jälkeen pahasti raatoutuneena mikkeliläisen autotallin seinältä ja on sittemmin entisöity näyttelykuosiin.
Hyvä lisämotivaattori CD-koosteen hankinnalle on vuorostaan Kuka murhasi Kyllikki Saaren? Ylvään primitiivisellä otteella Link Wrayn Genocidea skandinaaviseen melankoliaan sovittava bonus-hituri olisi valmista kauraa aihetta perkaavan Hollywood-rainan tunnusmelodiaksi.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2024)
